Virheviesti

Deprecated function: The each() function is deprecated. This message will be suppressed on further calls funktiossa menu_set_active_trail() (rivi 2405 tiedostossa /home/koirieny/public_html/includes/menu.inc).

Kirje Susannelta - Sibiu elokuu 2008

Susann on tehnyt ensimmäisen matkansa Romaniaan, tässä hänen ajatuksia ja tuntemuksia heti kotiinpaluun jälkeen.

Susann kirjoittaa 13.8.2008 klo 12.15:

Itku kurkussa soitin äidille päivää ennen matkaa: Äiti, en halua lähteä! Kaikki ystävät, sukulaiset ja tuttavat olivat maalanneet kauhukuvia maasta jossa ihmiset murhaa, tappelee, varastaa ja ovat muutenkin kauheita, jossa liikenne on täysin järjetöntä ja kaikki maassa on köyhää ja surkeata ja mitä pahinta, koirilla on raivotauti ja tappaa kaiken mitä eteen tulee! Ei ihme että tosissaani pohdin keinoja miten saada lentolipun hinnan takaisin, ja mietin jopa jos murtunut sääri auttaisi asia. Sanonta joka tuli tuttua tutummaksi oli "ymmärätkö että siellä ei ole ollenkaan niin kuin täällä" - Mihinhittoon olin pistänyt pääni?

Kun Jenny haki minut 2.30 aamulla en ollut vain väsynyt, vaan empivä, erittäin empivä. Mutta ajatelkaa kuinka väärässä olin! Miten ihana, ihana matka siitä tuli! Kyllä Romania on paljon köyhempi maa kuin Suomi mutta ei se kaikkea kerro !Tapasimme ihania ihmisiä siellä, ihmisiä jotka käyttävät melkein kaiken aikansa ja rahansa eläinten auttamiseen. Puhumattakaan eläimistä, todella upeista, lämpöisistä, rakkautta täynnä olevista eläimistä! Melkein toivon että täällä olisi enemmän kuin siellä......

Eräs asia joka oli huolestattunut minua oli ajomatka Bukarestista Sibiuun, noin 285 km joka meidän oli ajettava siinä järjettömässä liikenteessä, voi voi miten selviäisimme siitä hengissä? Mutta ei hätää, sehän sujui paremmin kuin hyvin! Toki, olihan meillä hiukan ongelmia löytää ulos itse pääkaupungista, mutta sen jälkeen kaikki sujui kuin rasvattu! Kyllähän liikenne oli melko hullua, ihmiset ajoivat agressiivisesti jakovaa, paikoin tietöistä johtuvia pitkiä jonoja ja hunokuntoisia teitä, mutta ei se ollut yhtään sellaista painajaista mitä olin pienessä päässäni kuvitellut. Romaniahan on niin älyttömän kaunis maa! Tie kulki ylös ja alas vuoristossa, joten istuit ja tuijotit ulos ikkunasta lumoutuneena näköalasta! Okei, nyt minun tarkoitukseni ei ole antaa väärää kuvaa maasta, onhan se kaunis, mutta myöskin köyhä, matkan varrella näimme lehmiä ja hevosia jotka laiduntavat ojan pientareellaja ja olivat niin laihoja, niin laihoja. Näimme kodittomia, kapisia, ontuvia koiria, sekä ihmisiä jotka seisoivat paahtavan auringon alla moottoritiellä yrittäen myydä marjoja pienistä ruosteisista purkeista - joo, listasta voisi tulla kuinka pitkä tahansa. Mutta sehän ei ole tämän kertomuksen ydin vaan kaikki tapaamamme ihanat yksilöt, niin ihmisiä kun koiriakin! Heidän ansiosta matkasta tuli niin mahtava heidän takia kaipaan jo sinne takaisin vaikka olen juuri tullut sieltä kotiin.

Saavuimme Sibiuun lauantai iltana, ja sunnuntaina oli koiratarhan tytöt olivat järjestäneet koirien adoptiopäivän kaupungin keskustassa olevaan puistoon. Ensimmäinen tapamaamme koira oli Ursu, iso, karvainen uros joka oli sokea ja ontui, mutta jolla oli aivan ihana luonne ja joka oli uskomattoman upea. Hän on sankari, todellinen sankari, joka ansaitsee elää lopunelämänsä täysin onnellisena! Sen lisäksi puistossa oli pentuja, pienenpieniä pentuja joiden oikeastaan pitäisi olla pehmeässä korissa emonsa imetettävänä jossain mukavassa kodissa, mutta jotka nyt asuvat nyt tarhalla olevassa kopissa, jossa he tuskin saavat huomiota, saati sitten lämpöä tai läheisyyttä. Kyllä, sinne tuli toki ihmisiä hellimään pentuja ja siellä oli median edustajia, ja tilaisuus oli muuten onnistunut, mutta adoptoitiinko pennut tai kaunis Ursu? Ei, ei he saivat melkein kaikki palata tarhalle takaisin. Yksi onnellinen pentu sai heti kodin ja toinen, pikkuruinen täysin musta poika varattiin. Valitettavasti ei ole takeita siitä että joku todella noutaa hänet. Yksi mielestäni todella hullu asia Romaniassa on ettei koirista voi ottaa minkäänlaista maksua, kuka tahansa mielipuoli voi siis tulla hakemaan koiran! Ja jos hän sitten jonkin ajan kuluttua väsyy koiraan niin henki pois tai taas kadulle! By gones! Easy come! Easy go! jne... Ymmärtänette ihailuni näitä tarhan tyttöjä kohti! Että he jaksavat, ei vaan järjestää adoptiopäiviä, pyhä, pyhän jälkeen, vaan myös että heillä riittää jaksamista kaikkeen! He hakevat eläimet ihmisten kotoa, he huolehtivat heistä, he ostavat heille ruokaa omilla rahoillaillansa, he ovat jopa rakentaneet tarhan ja kopit itse! Ja kaikki mitä he palkaksi pyytävät on turvallisen kodin! He eivät vaadi hyvitystä, ei rahaa, ainoastaan että koira saa onnellisen elämän perheessä joka rakastaa sitä!

Puistossa olleen adoptiopäivän jälkeen lähdimme tarhalle. Piha johon he ovat rakentaneet tarhan kuuluu oikeastaan yksityishenkilölle ja hän haluaa tontin takaisin muutaman vuoden kuluttua, Sibiun kaupungin kasvaessa sen voi nimittäin myydä. Siksi kaikki pihalla oleva irtaimisto on siirrettävissä. Ei olla voitu rakentaa esim. taloja, ja jos tulee vessahätä, niin ei kun puskaan vaan! Tarhalla asuu nainen, Elena, jonka tytöt on palkannut ruokkimaan koiria kun heillä ei itsellä ole siihen mahdollisuus. Elena saa pienen palkan, noin 100 euroa kuukaudessa, sekä ruokaa, asuakseen siellä, niin kesät kun talvet, niin kylmässä kuin paahtavassa kuumuudessakin! Hän asuu parakissa, ja elää hyvin yksinäistä elämää siellä periferiassa. Hän on persoonallisuus , uskokaa minua, hän todella on. Englannin, saksan, venäjän ja kehonkielen kautta pystyimme jotenkuten keskustelemaan, mutta helppoa se ei ollut, ja olen aivan varma että moni asia jonka uskoin ymmärtäneeni tarkoitti todellisuudessa jotain ihan muuta. Niin tai näin, takaisin olelliseen, takaisin koiriin! Siellä tarhalla asuu tällä hetkellä 72 koiraa, muutaman viikon ikäisistä pennuista yli kymmenen vuotta vanhoihin koiriin.

Tarha on suuri aidattu piha, jossa koirat saavat juosta vapaasti ja leikkiä ja riehuta toisten kanssa. Siellä on myös koppeja joten kaikki pääsee suojaan sateen sattuessa. Jos aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta siellä ei ole mitään varjopaikkoja, toki sinne on rakenettu erilaisia alkeellisia aurinkosuojia niin että koirat saa vähän varjoa. Reunoilla on häkkejä niitä koiria varten jotka syystä tai toisesta ei voi juosta vapaana toisten kanssa. Toiset koirat ovat liian pieniä, joku ei tule toimeen toisen uroksen kanssa, monessa häkissä on pentuja jotka ei vielä pärjää kilpailussa ruuasta, ja viimeisessä häkissä oli ne ihan kaikkein pienimmät pennut sekä kissat ja kissanpoikaset.

Sillä aikaa kun Jenny ja tytöt Otilia ja Andreea valitsivat koiria adoptioon, punnitsi, mittasi ja arvioi heitä, minulla oli aikaa tutustua koiriin. Ja mitä superihania yksilöitä siellä olikaan! Kaikki olivat uskomattoman iloisia ja kiitollisia kaikesta saamastaan huomiosta ja uskokaa minua YKSIKÄÄN ei ollut agressivinen, ja yhdelläkään ei ollut raivotautia! He halusivat vain hellyyttä ja taputuksia, edes vähän läheisyyttä ja rakkautta! Välillä se oli minulle melkein liikaa, okei, en todellakaan ole maailman pienin tyttö, mutta kun kymmenkunta koiraa tökkii joka puolelta huomiota saadakseen, hyppii, näykkii ja tönii minua, niin uskokaa pois, silloin tuntee itsensä aika pieneksi. Mutta pelkäsinkö, en, en todellakaan, en kertaakaan. En voi uskoa KENENKÄÄN näistä koirista satuttavan minua tahallisesti, ei ikimaailmassa! Päinvastoin! Andreea ja Otilia kertoivat niin uskomattoman ihania tarinoita koirista ! Esim. isommasta koirasta joka aikaisemmin oli asunnut tarhalla ja joka hiljattain oli tuonut sinne kaksi pientä pentua . Isolla koiralla on nykyään koti , mutta se tiesi että pennut ei olisi pärjännyt muuten, ja se tiesi että tarha oli hyvä ja turvallinen paikka asua, niin se yksinkertaisesti kantoi nämä pienet pennut sinne suussaan! Toinen heidän kertoma tarina oli myös todella isosta koirasta joka oli asunnut tarhalla, mutta adoptoitu maaseudulle, tämä koira oli adoptoinut niin kissanpennun, kun myös ankanpoikasenkin! Ne asuivat kaikki yhdessä koirankopissa ja jakoivat keskenänsä koiran ruoan ! Se yksinkertaisesti hankki itselleen perheen, eli "antoi hyvän kiertää".

Suurimman osan ajastani tarhalla käytin pienempien koirien häkeissä. Nehän tarvitsivat minua eniten, tai siltä minusta ainakin tuntui! Eritysesti vähän vanhemmat pennut jotka olivat kasvaneet tarhalla ja siksi eivät olleet erityisen tottuneita ihmisiin. He olivat ensin erittäin, erittäin arkoja, mutta makupalojen ansioista yksi oli kohta sylissäni ja nautti sylissä olosta, lämmöstä ja lähesyydestä. Toiset eivät olleet yhtä rohkeita, mutta seuraavana päivänä hekin uskaltautuivat esille. He olivat varmaan ymmärtäneet etten halunnut heille mitään pahaa, vaan olin heidän ystävänsä! Viimeisessä häkissä asui siis pienimmät pennut ja kissat yhtenä isona onnellisena perheenä. He söivät samoista kulhoista ja nukkuivat vieri vieressä. Ja vaikka pennut olivat niin pieniä, oli uskomaton kamppailu huomiosta! Jos he kuulivat jonkun tulevan, he juoksivat kaikki ovelle. Kun tulit sisään, sinulla oli heti joukko ympärilläsi, puremassa kengännauhojasi, repimässä nilkkalenkkiäsi (nykyään entistä sellaista) ja yrittämässä kiivetä ylös jalkaa pitkin. Ei, te ette voi ymmärtää kuinka ihanan söpöjä he olivat! Kyllähän kuvia löytyy mutta eihän kuvat kerro yksilöiden luonteesta! Toivon että olisitte kaikki saaneet olla mukana, että olisitte kaikki yhtä rakastuneita, yhtä sitoutuneita, yhtä täynnä lämpöä ja rakkautta näihin pieniin!

Olimme siis kaksi päivää tarhalla, kaksi vaivaista päivää, päivää jotka kuluivat aivan liian nopeasti. Siellä oli niin monta koiraa, ja olisin kaikkein mieluiten vain ottanut ne kaikki kotiini ja elänyt heidän kanssaan onnellisena elämäni loppuun saakka, mutta valitettavasti se ei ole mahdollista. siksi käännyn nyt Teidän puoleenne, kiltit ihmiset, auttakaa meitä auttamaan näitä ihania, aivan uskomattomia koiria! Antakaa heille koti jotta myös he saisivat kokea sen onnen ja turvallisuuden joka on meille itsestäänselvyys!

Tilanne tarhalla nyt on etteivät tytöt voi ottaa sinne lisää koiria, ennen kuin jo siellä asuvat saa kodin, tarha käy muuten liian ahtaaksi. Ihmiset soittavat Andreealle ja Otilialle ja kertovat pennuista, laihoista koirista, yliajetuista koirista ja kaikista kodittomista ja surkeista koirista ja pyytävät, kerjäävät heitä ottamaan nämäkin tarhalle! Mutta, vaikka Andreea ja Otilia tietysti toivovat että he voisivat sen tehdä, se ei vaan ole mahdollista, yksinkertaisesti siitä syystä, ettei resursseja ole! Yrittäkää kuvitella itsenne tyttöjen tilalle, miten avuttomiksi he itsensä tuntevat, he kun ovat niin uskomattoman hyväsydämisiä! Se että he eivät pysty auttamaan on heille silkkaa helvettiä. He ovat niin kiitollisia siitä että haluamme auttaa heitä löytämään perheitä koirille, ja minä todella toivon koko sydämestäni että pystymme myös tekemään sen!

Tulimme kotiin tänä aamuna viiden maissa. Olin niin väsynyt, niin väsynyt mutta en saanut nukutuksi. Päässäni pyörii niin paljon ajatuksia, suunnitelmia ja ideoita. Kaikki uudet vaikutteet, kaikki ihmiset ja eläimet joita olen saanut tavata, kaikki kauheus ja surkeus mutta myös kaikki kaunis ja hyvä jonka olemme saaneet näkeä ja kokea. Jos istuin itku kurkussa ennen lähtöä, niin takaan teille, vaan ja toivon sen teen myös nyt, tällä kertaa vain aivan eri syystä! Nyt kaipaan vain takaisin!

Susann

© 2012 Kodittomien koirien ystävät | Hemlösa hundars vänner | Friends of Homeless Dogs | info@koirienystavat.com