Virheviesti

Deprecated function: The each() function is deprecated. This message will be suppressed on further calls funktiossa menu_set_active_trail() (rivi 2405 tiedostossa /home/koirieny/public_html/includes/menu.inc).

"Kuoleman tarha" - Chiajna, marraskuu 2007

Auto matka oli pitkä ja töyssyinen, voin matkan aikana hieman pahoin. Olin helpottunut kun pääsimme perille. Me olimme menossa vierailemaan "kuoleman tarhalle"- joka on kunnallinen koiratarha jossa koirat elävät, jos kukaan ei niitä etsi ja löytdä. Olin hermostunut, pelkäsin kuinka reagoisin tilanteeseen, minun on vaikeaa kohdata kärsimystä.



Tarhan ulkopuolella.

Me seisoimme ja odottelimme hetken ulkopuolella, kun tarhan henkilökunta varmisti että kaikki on järjestyksessä, sitten minä Trina ja Andreea pääsimme sisälle. Laurentiu ei halunnut tulla mukaan, koska koki sen olevan hänelle liian raskas paikka.

Valkotakkinen mies päästi meidät sisälle ensimmäiseen halliin. Ensimmäisenä näkynä oli hirmuisen pitkät rivit häkkejä, jotka oli täynnä koiria. Häkit oli kooltaan 2x2 m ja niissä saatoi olla jopa kymmenen koiraa ahdettuna yhteen häkkiin. Pienet koirat suurien kanssa ja nuoret vanhojen. Täälllä ei ollut mitään väliä oliko nuori viriili naaras vai vanha ja raihnainen uros. Pentu koirat kuolivat yleensä melko heti kun ne tulivat tarhalle. Niin se oli aina ollut- aikaisemmin nekin oli laitettu aikuisten koirien kanssa samaan tilaan. Lattia oli tehty betonista ja se oli hyvin märkä. Sitä huuhdeltiin aina välillä, jotta se olisi vähän puhtaampi. Koirat olivat kylmissään ja märkiä. Muutamat hyppivät verkkoa vasten saapuessamme. Kyykistyin yhden häkin eteen, mutta kukaan ei tullut tämän häkin reunaan minua katsomaan. Nämä koirat vain makasivat apaattisina toisiinsa tiivisti painautuneina. Tunsin kuinka kyynel valui poskelleni.

Kun nousin ylös, näin valkoisen hassun koiran joka hyppi ylös alas jotta tulisi huomatuksi. Se kuikuili korkealle ja lukitsi huomioni. Menin lähemmäs tervehtimään tätä koiraa, tuli sanoin kuvaamaton hiljaisuus kun silitin sen märkää päälakea. Se katsoi minua suoraan silmiin ja runsin kuinka se rukoili minua viemään sen pois sieltä. Andreea tuli luokseni. Hän seisoi hetken ja vain katseli minua ja koiraa, sitten hän kysyi että pidinkö siitä. Nyökkäsin. "Huomenna se kuolee", Andreea sanoi. Tunsin kuinka silmäni vettyivät kovasti ja kyyneleet alkoivat virtaamaan. Andreea meni valkotakkisen miehen luo ja he puhuivat hetken, pian Andreea tuli sanomaat että koira saisi tulla meidän mukaamme Cernavodan koiratarhalle- se sai uuden mahdollisuuden.

Mutta tarhalla on monia koiria jotka eivät enään saa uutta mahdollisuutta. Jotkut ihmiset käyvät etsimässä pois karannutta koiraansa tai hakemassa uutta kumppania. Ne koirat joilla vielä on elämäniloa jäljellä yrittävät tehdä kaikkensa että ihminen huomaisi juuri sen. 200 koiraa....200 kohtaloa...

Andreea ja Trina valitsivat muutamia koiria jotka vaikuttivat mukavilta. Minä menin itsekseni kierrokselle kolmanteen halliin. Siellä näin pienen ruskean pennun joka kiipeili häkissä. Menin sen luokse ja juttelin sille hetken, se oli niin leppoisa ja ihana. Kun jatkoin matkaani eteenpäin pentu päästi kovan ulahduksen. Se jatkoi ja jatkoi ulinaansa, se olisi halunnut minun jäävän sen luokse. Puhuin Trinan kanssa ja tulimme siihen päätökseen että myös pentu tulisi mukaamme. Mikä onni!

Onni tuntui lyhyeltä kun astelimme seuraavan häkin luo. Siellä oli pienen pieni valkoinen pentu joka oli mahdottoman nälkiintynyt. Se makasi ihan hiljaa muiden koirien kyljessä kiinni ja yritti pysyä lämpöisen kylmällä betonilattialla. Toivoin niin kovasti että olisin voinut vain otta pennun kainaloon ja viedä sen kauas pois sieltä. Yritin houkutella pentua lähemmäs, muuta se vain nosti himean päätään. Se vaiin hiljaa makasi siellä...

Viimeisessä halissa vastaamme tuli jotain todella kauheaa. Myös Andreea, joka on jo nähnyt hyvin paljon ja tottunut kaikenlaiseen, tuli hyvin pahalle mielelle. Siellä oli suuri koira, luulen että se oli Napolin Mastiffi. Suuresta koostaan huolimatta tämä mastiffi ei paljoa painanut. Pystyimme näkemään hyvin helposti kaikki mahdolliset luut koiran vartalosta. Se seisoi hiljaa paikallaan eikä piitannut mitään meidän tulostamme sen lähelle. Sen takajalat tärisivät. Se oli niin heikko että juuri ja juuri jaksoi seistä, mutta oli niin peloissaan että joka kerta kun se meni makaamaan, nousi se pian takasin ylös. Trina yritti houkutella sitä lähemmäs, lopulta koira tuli sen verran lähelle että Trina sai silitettyä sen päälakea. Andreea ja Trina puhuivat kuinka saisivat järjestettyä myös tämän mastiffin meidän mukaamme. Mutta me kaikki olimme kuitenkin lopuksi sitä mieltä että tämä koita on jo aivan liian sairas. Taas tunsin kyyneleiden poltavan poskeani.

Andreea meni puhumaan tarhan henkilökunnalle, että koiralle oli heti tehtävä jotain. Kun halliin tuli tyhjää, minä ja Trina otimme siellä muutaman valokuvan. Valokuvaus oli nimittäin kiellettyä aluella, ja nämä pikaiset kuvat ovat ainoat mitä "kuoleman tarhalta" sain otettua. Puhuimme hetken kuolemaa tekevän mastiffin kanssa, tuntui pahalta jättää se, koska se ei ollut meidän atkoitus, mutta muutakaan emme voineet.

Istuimme hetken henkilökunnan toimistossa, kun Andreea kirjoitti papereita mukamme tulevista koirista. Sain myöhemmin kuulla, että mastiffin omistaja oli tuonut sen tarhalle koska se oli syönyt yhden hänen sioistaan. Tunsin itseni mitättömäksi istuessani siellä. Samalla kun henkilökunta nauroi ja joi kahvia, toimsiton ulkopuolella seisoi koira ihan yksin, kylmissään ja nälkäisenä, pimeässä. Ilman lämmintä vilttiä, ilman tietoa tulevasta.

Se vain odotti kuolemaa....

Klikkaa kuvia saadaksesi niistä suurempia. Huomio lattia jolla koirat jotuvat nukkumaan ja asumaan koko ajan.




Nämä kuvat on otettu kun tarhan henkilökunta oli hakemassa meidän valitsemia koiria. Auton edessä seisoo Marius.

Jenny - 7.12.2007

Lue italialaisen eläinlääkärin Angela Gentilein tarina Chiajna-vierailustaan kaksi vuotta aikaisemmin täältä.

© 2012 Kodittomien koirien ystävät | Hemlösa hundars vänner | Friends of Homeless Dogs | info@koirienystavat.com