Virheviesti

Deprecated function: The each() function is deprecated. This message will be suppressed on further calls funktiossa menu_set_active_trail() (rivi 2405 tiedostossa /home/koirieny/public_html/includes/menu.inc).

Mariannan ja Samulin matkakertomus 3.-5.9.2010

Sen ainoan kerran, kun olen käynyt Tallinnassa, menin järkytykselläni pilaamaan matkan jo ensi askeleilla. Parin korttelin päässä satamasta törmäsin ensimmäiseen elämässäni näkemääni kerjäläiseen, vanhaan hampaattomaan naiseen, joka valitti puoliääneen ja pyysi rahaa. Hetkeä myöhemmin vastaan tuli laiha, uupunut hevonen, joka veti kärryissä amerikkalaisia, jotka mekastivat ja käyttäytyivät ylimielisesti. Diagnosoin hevosella välittömästi puhkurin tai vastaavan keuhkosairauden, koska hevonen hengitti voimakkaasti vatsalihaksillaan. Kun joku mainitsee minulle sanan Tallinna, ajattelen vain tätä hevosta, joka on toivottavasti jo päässyt tuskistaan.

Ei siis ollut helppo päätös lähteä Romaniaan. Vielä vuosi sitten vastasin kiireesti EI. Mutta vuodessa on tapahtunut paljon.

Lähdimme Samulin kanssa matkaan perjantaiaamuna ennen neljää. Lähtötunnelmat eivät olleet parhaimmillaan, koska sade vihmoi kilpaa tuulen kanssa lehtiä puista, ratikat eivät vielä liikennöineet ja lentokentällä meitä odotti ennalta-arvaamaton ruuhka. Kukaan ei aluksi tiennyt, mihin meidät pitää ohjata koirabokseinemme ja tunnelma täpötäydessä terminaalissa alkoi olla kireä, kun meidän lentomme matkustajat päästettiin jonojen ohi. Loppujen lopuksi olimme ihan hyvissä ajoin nousemassa koneeseen, ja varsinainen jännitys vasta alkoi.

Sen lisäksi että matka oli ensimmäiseni Romaniaan, se oli myös ensimmäinen jolla tein välilaskun, mikä aiheutti itsessään riittävästi sydämentykytyksiä, sillä korvillani on taipumus mennä lukkoon laskeutumisvaiheessa ja pelkäsin kahden peräkkäisen lennon seurauksia tärykalvoilleni, mutta kaikki sujui kumminkin hyvin ja korvani olivat suopeita minulle.

Bukarestin lentokentällä löysimme pienen vartoilun jälkeen autonkuljettajamme Mariuksen, ja matka kohti Cernavodaa alkoi. Samulin kanssa oli pakko fiilistellä Bukarestin kentällä, kuinka reilu vuosi sitten kohtalo heitti Jennyn ja Saran vuokra-autojen parkkipaikalle Onnin luokse, ja kuinka Onni sitten päätyi meille, ja me taas tavallaan Onnin vuoksi saavuimme Romaniaan.

Puolittaisella viittomakielellä kerroimme näistä tapahtumista Mariukselle, joka ei osannut kovin montaa sanaa englantia. Saimme kuitenkin pienen romanian kielen oppitunnin pitkän automatkamme aikana.

Ennen kuin edes saavutimme moottoritien, tunti vierähti seikkailemalla Bukarestin liikenteessä. Shokeeraavinta olivat autojen ja rekkojen välissä sukkuloivat hevosvaljakot kahdeksankympin teillä! Marius antoi hevosille hyvin tilaa, mutta samaa ei voinut sanoa kaikista autoilijoista, mutta hevoset – vaikka aliravitut ja ylikuormitetut kuitenkin jokseenkin elinvoimaiset - eivät olleet moksiskaan. Törkeä ristiriita: upeat, upeat hevoset ja tyhmät, tyhmät ihmiset!!

Moottoritiellä ei sentään näkynyt hevoskärryjä, mutta muutama kuollut koira, joihin suhtauduin niin hyvin että yllätin itsenikin. Moottoritien reunamilla poltettiin myös paljon roskia. Paljon muuta näkemisen arvoista ei matkalla sitten ollutkaan; maa oli alavaa, tasaista, mitäänsanomattoman ruskeaa aroa.

Sen sijaan Cernavoda yllätti meidät kauneudellaan. Tiesimme jo etukäteen, että se on rakennettu kolmelle tasolle, ja pinnanmuodot, (surullisenkuuluisa) Tonavajoki, sillat ja kivitalot tekivät siitä oikein viehättävän kaupungin, ja Marius oli hyvillään tästä arvonannosta.


Cernavodan kuuluisa silta, joka oli valmistuessaan vuonna 1895 Euroopan pisin, lähes 4100 metriä. Sen on suunnitellut romanialainen arkkitehti Anghel Saligny.

Suuntasimme heti aluksi Cernavodan tarhalle, jonne kurvasimme sittenkin yllättäen. Sen yleisilme oli pienempi kuin mitä kuvat antoivat odottaa, vaikka sen jo tiesimmekin. Adoptiovastaavamme Lili oli tarhan ulkopuolella odottamassa meitä, ja hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, koska – mitähän lienee Jenny Lilille kertonut meistä – Lili odotti suomalaista eläkeläispariskuntaa, ei kahta parikymppistä opiskelijaa. Vastaanotto oli kuitenkin lämmin niin ihmisten kuin koirienkin osalta ja Lilin toimistossa tutustuimme pian myös hallintoasioista vastaavaan Andreeaan.


Tältä tarhalla näyttää. Ihanaa että koirilla on näin paljon hyviä, lämpöeristettyjä koppeja!

Naurava koira tarhalla

Lilin ja Andreean toimisto oli pieni huone, mutta kun Onnimme asui tarhalla, hän vietti aikansa nimenomaan tässä pienessä huoneessa, johon ahdettiin Onnille oma kori. Kaikista tällaisista henkilökunnan myönnytyksistä eläinten hyväksi kunnioituksemme heitä kohtaan vain kasvoi.

Sovimme tulevasta ohjelmasta, ja Lili ja Andreea molemmat korostivat, että eivät halua laittaa meitä tekemään tai näkemään liian paljoa ensimmäisellä kerralla. Sara oli pyytänyt meiltä valokuvia uusia kampanjoita varten, mikä antoi meille mahtavan tilaisuuden vierailla monessa paikassa lyhyen visiittimme aikana, mutta muuten meillä ei juuri aikataulupaineita ollut.

Juttelimme Lilin kanssa pitkään. Hän on aivan valtavan suloinen ihminen! Mieleeni painui erityisesti, kun olimme puhuneet Onnista ja muistakin Suomeen adoptoiduista koirista, ja Lili sanoi, että heillä on tarhalla niin kova kiire, että usein unohtaa, mitkä seuraamukset heidän työllään oikeastaan on – kuinka he muuttavat adoptoitujen koirien elämän täysin. Samoin kuin ihmisten, jotka ottavat koiran perheeseensä.

Illalla kävimme syömässä turkkilaisessa ravintolassa Andreean, tämän miehen Cristianin sekä juuri saapuneen Robertin, brittisyntyisen ja tätä nykyä Ruotsissa asuvan Hundhjälpenin vapaaehtoisen kanssa. Robert oli hakemassa Ruotsiin neljää koiraa, mukaan lukien omaa Betsyään, mahdollisesti aivan puhdasrotuista rottweilertyttöään.

Lauantaiaamu käynnistyi yhdeksältä, kun Andreea ja Cristian tulivat hakemaan meitä tarhalle. Sovimme jo jossakin vaiheessa, että kävelemme asunnolta tarhalle, koska matka ei tosiaankaan ole pitkä, mutta jotenkin asiat järjestyivät niin, että saimme kyydin. Onneksi ehdimme sentään perjantai-iltana kierrellä hetken kaupungilla ennen pimeän tuloa, valokuvasimme muutamia näkemiämme koiria ja tutkailimme romanialaista rakennuskulttuuria, jota oli kolmenlaista: tuhoutunutta, työn alla olevaa tai vanhaa, vähän kulunutta ja kaunista.


­

­


Katujen asukkeja

Tarhalla otimme kuvia ja tutustuimme joihinkin adoptio-ohjelmamme koiriin. Samuli kuvasi ja minä rapsutin – ja toisinaan toisinpäin.


­

­


­

­


­

­


Tarhan pikkuisia asukkeja odottamassa paikkaa ikiomassa kodissa.

Lauantaina pääsin hiukan paremmin tutustumaan myös eläintenhoitajiin, minkä vuoksi oli sitä suurempi sääli, että lähtiessämme tarhalta ihmiset oli jo hyvästeltävä.

Kun siinä paijasimme ja kuvasimme tarhan asukkeja, juttelimme samalla, että jos nyt vuokraisimme niin monta rekkaa, että kaikki koirat saataisiin kuljetettua Suomeen tai Ruotsiin, kaikki saisivat kodin kahdessa viikossa. Koirat olivat niin suloisia, persoonallisia, älykkäitä ja hurmaavia! Ne ovat yksilöitä! Niiden onnettomana kohtalona on ollut syntyä Romaniaan, jossa vain harva osaa arvostaa niiden ainutkertaisuutta.


Ihana Luciano lienee koiran ja nallekarhun risteytys, kerrassaan hurmaava herrasmies!


Igancio ja eläintenhoitaja Dana. Ignacio pääsi viimein uuteen kotiinsa Suomeen 9.10.


Kaunis, gasellijalkainen Corina!


Cernavodan klinikkatila

Samalla keskustelimme tosin siitäkin, että valitettavasti Suomessa tai Ruotsissa ei myöskään osata arvostaa näiden koirien omaa tarinaa. Näillä on historia, jota ei heti unohdeta, minkä vuoksi on väärin odottaa, että koira pysyisi vapaana pihassa tai että se rakastaisi ensi hetkestä saakka uuden perheen lapsia. Vaikka on tietysti väärin edellyttää sitä miltään eläimeltä.

Andreea ja Cristian esittelivät meille Cernavodaa ja näyttivät meille tuholaisen nimeltä Tonava. Siellä se nyt virtasi rauhallisena, autuaallisen tietämättömänä aiheuttamistaan tuhoista vain vajaat kaksi kuukautta aikaisemmin. Pudotus tien pientareelta jokeen oli mahdottoman suuri. On siinä mielettömän suuret luonnonvoimat jyllänneet, kun vesi on noussut niin valtavan paljon!


­

­


Tonavan rannalla, hylätyn rakennuksen liepeillä asuvia kulkukoiria.

Seuraavaksi pääsin katsastamaan Cernavodan uutta tarhaa ja sen asukkeja, eli pelastettuja hevosia ja aaseja. Matkamme jatkui siis kohti kukkulaa, jonka päälle uusi koiratarhakin halutaan rakentaa. Matkalla näimme kaksi auton alle jäänyttä koiraa.

Perillä meitä odotti taivaallinen hevosen tuoksu ja rikkumaton rauha. Koiratarhalla jokainen liike aiheutti haukkusarjan, ja Cernavodan tarhalla tilat ovat kauttaaltaan pienet. Täällä ylhäällä oli vihreää, avaraa, hiljaista – ja hevosia! Meidän oli määrä kuvata juuri tätä uutta tonttia, hevosten aitausta, vesisäiliöitä ja tallia uusia kampanjoita varten.

En tiennyt ollenkaan, miten nämä hirveitä kokeneet hevoset suhtautuvat vieraisiin (omalla ratsastuskoulullani kukaan ei mene hevosten laitumelle ellei ole henkilökuntaa), mutta niin vain meidät ohjattiin sisälle aitaukseen. Toiset hevoset olivat arempia, toiset uteliaampia, mutta kaikki ihania ja niin onnekkaita, että sanat eivät riitä sitä kuvaamaan! Hevoset ovat huostaan otettuja, loppuun ajettuja, pahoinpideltyjä. Niitä on pelastettu teurasmatkalta Italiaan tai tuskalta laittomassa paikallisessa teurastamossa. Niillä on arpia päästä hännän tyveen. Ja siinä ne nyt ovat: säyseinä, kauniina, kiiltäväkarvaisina, ja eläintenhoitaja Dorin syöttää niille omenoita.


Hevosten ruokintapaikka

Heposten talli


­

­

Lähestyn hevosta, jota on hakattu päähän. Miten se voi antaa vieraan ihmisen tulla lähelleen, kun sille on tehty niin paljon pahaa? Se laskee päätään alaspäin ja minä silitän, lasketan kättäni alas sen kaulaa säkään saakka. Säkä kutiaa jokaisella hevosella. Silittelen hevosta kauttaaltaan, tunnustelen arpisia jalkoja ja palaan taas päähän, rapsutan leukaluiden välistä, minne ötökät aina pistävät. Miten tämän hevosen elämä on muuttunut yöstä päiväksi, siirtynyt varjosta valoon.

Hevoset lähestyvät Dorinia ja Tibiä niin varmasti, että heidän täytyy olla hyviä, lempeitä hevostenkäsittelijöitä – ja näkeehän sen jo kosketuksestakin, tai katseesta. Ja vaikka meillä ei ollut montaa yhteistä sanaa keskenämme, ymmärsimme toisiamme erittäin hyvin. Minä jalat pehmeinä hevosten edessä.

Vaan matkaa oli jatkettava aasitarhalle, joka sijaitsee aivan vieressä. Aaseja asuu tarhalla viitisenkymmentä. Robert ja minä taisimme varata viisi aasia kumpikin, ne olivat aivan upeita otuksia. Ne olivat myös luottavaisempia kuin hevoset keskimäärin, vaikka niitä tietenkin oli paljon, ja osa jäi arempana kauemmas meistä.


­

­


Letkeää aasielämää romanialaisittain :)

Nickistä minun on pakko kertoa. Nick on yksi niistä koirista, jotka asuvat aasitarhalla. Hänellä on samanlainen partasuu kuin meidän saksanseisojallamme, ja millainen velikulta Nick oli! Aina paikalla, aina kerjäämässä huomiota! Jos en asuisi Helsingin keskustassa, ottaisin Nickin välittömästi – ellei Robert ehtisi ensin. Mutta tyytyväinen Nick oli eloonsa tarhallakin.


Sydäntenmurskaaja Nick ja toinen koira aasitarhalla

Cristian ja Tibi ihailemassa aaseja

Aasitarhan vieressä on viinitila – se ei tosin ole Save the Dogsin omaisuutta. Meitä vietiin viinitarhalle, jonka läheisyydessä on toinen jättikokoisista vesisäiliöistä, jotka tarhoja varten on rakennettu. Samuli kuvasi viinitarhan liepeillä asuvia koiria, joista yhdellä oli paha syyhy, häntä ja takajalkojen ulkosyrjät olivat jo ihan karvattomia. Koiran iänikuinen, voimakas rapsuttaminen tuntui niiiin pahalta! Eikä sittenkään niin pahalta. Romaniassa koirien todellisuus on täysin toinen kuin meillä Suomessa, ja minäkin olin jo alkanut sisäistää sen…


Uudelle tarhalle on saatu johdettua vesi ja rakennettu kaksi vesisäiliötä.


Kuvaajamme Samuli poikkeuksellisesti linssin toisella puolella.

Robert matkalla viinitarhalle.


Tibi ja mopedi. Huomaa puutarhaletku polkimissa!

Koditon viinitarhan asukki


Syyhyinen koira

Sekalaista sakkia
­

Viinitarhan tontilta näki alas laaksoon, jossa on Cernavodan ydinvoimala. Sehän on syy siihen, että Sara Turetta aikoinaan kuuli Cernavodan kaupungista. Siellä oli italialaista työvoimaa rakentamassa reaktoreita. Sydän hiukan kylmänä katselimme ydinvoimalaa edessämme (vai vakuuttaako yhdistelmä italialaista ja romanialaista insinööritaitoa jonkun, anteeksi vain?!?).

Kun lähdimme lounaalle, koko päivän uhitellut sade lopulta alkoi. Juuri parahiksi, koska olimme saaneet kaikki Saran meiltä tilaamat kuvat otettua. Kävimme Cernavodan romanialaisessa ravintolassa; minä söin periromanialaista kasvispitsaa, Samuli söi muiden lihansyöjien tavoin polenta-riisiä. Jälkiruuaksi kokeilin Jennyn niin monta kertaa suosittelemaa papanasia, ja hyvää se olikin.


Andreea ja hänen miehensä Cristian aiemmin päivällä.

Cristian oli apealla tuulella koko päivän…

Jäljellä oli vielä Medgidian tarha, jossa minulla oli yksi erityinen kiintopiste – kummihevoseni Liza! Jotta osaisin arvostaa Lizan ja muiden STD:n pelastamien hevosten kohtaloa, jouduin 20 km:n matkalla Cernavodasta Medgidiaan todistamaan koko matkan surkeinta näkyä: ontuvaa hevosta, jota hakattiin piiskalla, kun se veti romaniperhettä ja suurta romukasaa perässään. Laihakin poloinen oli niin, että luut törröttivät. Vauhdissa en tietenkään ehtinyt tarkastaa, mutta takuuvarmasti sillä oli hiertävät valjaat ja rautalankaa suussa.

Medgidian tarha oli tilavampi kuin nykyinen Cernavodan tarha. Eläintenhoitajat olivat vaaleanpunaisissa työasuissa oikein tyylikkäinä – ilmapiiri oli toisenlainen siellä. Uusi adoptioyhteyshenkilö Claudia tuli esittelemään meille paikkoja ja näytti minulle heti hevoset. Meistä tuli jumalaisen kauniin (nimensä mukaisen) Pegasuksen kanssa heti ystäviä.

Liza oli kaikkein hankalin lähestyttävä, mutta en aikonut antaa periksi ihan vähällä. Ja lopulta pääsin ihan lähietäisyydelle ottamaan kuvia ja silittelemään. Liza oli ihan rauhallinen, eikä pitänyt hellittelyä enää ollenkaan pahana. Jotenkin minä halusin näyttää tälle iäkkäälle leidille, että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka haluavat hänelle vain ja ainoastaan hyvää.

Merkittävä ohjelmanumero oli se, kun hevoset päästettiin laitumelta talliin, jokainenhan marssi suoraan omaan karsinaansa. Pegasukselle ja Lizalle, erottamattomalle parivaljakolle, oli annettu vierekkäiset boksit niin, että he pääsivät haistelemaan toisiaan. Talli on kuitenkin puutteellinen vanha sikala. Se on matala, vetoinen, pimeä ja talvisin aivan liian kylmä. Vaikka olosuhteet ovat satakertaisesti paremmat kuin jonkun muun omistamalla hevosella Romaniassa, nämä hevoset ansaitsevat ja tarvitsevat paremman tallin. Se on määrä rakentaa muiden hevosten ja aasien luokse Cernavodaan, jolloin hevosten nykyinen aitaus muutetaan koirien leikkitarhaksi! Tallikeräyksellä on jo kiire, koska talvi on tulossa, ja se on Romaniassa hyinen! Lue lisää keräyksestä tästä.


­

­

­

­

­

­

Romanian perintörinsessa heti Boran jälkeen ;)

Tarhalle vastikään saapunut pikkukoira, joka oli synnyttänyt pennut kadulle. Pentujen kohtalosta ei tiedetä.

Robert rapsuttamassa koiria

Medgidian koiratarhan hulinaa pikkukoirien puolella

Jo toisen kerran matkallani haaveilin äkkimuuttoa pois kerrostalosta, kun tapasin Medgidian tarhalla vapaana kulkevan mustan nuoren koiran, joka oli jäänyt osittain junan alle. Raasun toinen etujalka oli jokseenkin lituskainen, mutta kuitenkin ehjä, ja koira varasi sille vähän painoa. Kun on tällainen minun kaltaiseni stressaaja, jonka ainoa suru koiran ottamisessa on se, että koirat elävät niin lyhyen elämän ja joka laittaa merkille jokaisen koiran nenästä tulevan vihellyksen, vammaisen koiran ottaminen ei tunnu omimmalta ajatukselta. Mutta tämän koiran kanssa ymmärsin, että yhteiselämän laatu voi tässäkin asiassa voittaa vuosien määrän ja että jos jonkun elämän haluaa todella mullistaa, se tapahtuu adoptoimalla joku tällainen pieni ressukka, jolle on suotu uusi mahdollisuus.

Lähdimme Medgidian tarhalta viiden aikaan, kun tarhan henkilökunnan työpäivä päättyi. Eläinlääkäri Alina hyppäsi pakettiautoon ja ajoi edellämme pois, suurin osa eläintenhoitajista kyydissään. Hän ajoi heidät kotiin päivän päätteeksi. Jotenkin se tuntui lähestulkoon sadulta…

Olimme muutenkin aika otettuja Alinasta, hänellä on tarhalla lempeydestään huolimatta auktoriteettiasema ja selkeää karismaa. Hänestä siis oli pakko pitää. Hän näki kuinka katselin silmät lautasen kokoisina muutamaa häkissä tärisevää kissaa ja koiraa ja tuli kertomaan, että niillä on kaikki hyvin, ne heräävät parhaillaan anestesiasta. Hän tuli myös esittelemään hevosia ja kertoi yksityiskohtaisesti niiden hiertymistä, hiusmurtumista ja muista sairauksista. Edes Suomessa kaikille näille hevosille ei olisi annettu uutta mahdollisuutta. STD tekee todellakin jotakin todella ainutlaatuista!

Pääsimme myös kääntymään liikkuvassa klinikassa eli asuntoautossa, joka on muutettu eläinlääkäriklinikaksi. Tilat olivat ahtaat mutta erittäin siistit. Seisoimme Samulin kanssa leikkauspöydän molemmin puolin ja kunnioitus vain kasvoi Alinaa ja muita kohtaan. Vaatii taitoa ja sopeutumista operoida niin pienessä tilassa, ja ennen muuta halua tehdä työtään!

Kun pääsimme takaisin Cernavodaan oli aika erota ihanista Andreeasta ja Cristianista, jotka olivat ystävällisesti isännöineet meitä viimeisen vuorokauden. Pienen levon jälkeen kävimme vielä Robertin kanssa syömässä ja jaoimme paluumatkalla tähteet koirille. Vaikka oli viikonloppu, kadulla tuntui aivan turvalliselta liikkua – ainakin kahden miehen seurassa.

Jostakin syystä kukaan ei syönyt ravintolassa annostaan loppuun, vaan jätti osan nälkäisempiä varten, ja itse asiassa monta päivää matkani jälkeenkin ajattelin, että voisin antaa puolet aterioistani katukoirille. Mutta eipä niitä Suomessa ole... Onneksi.

Lähtö Bukarestiin koitti kahden aikaan yöllä. Sitä ennen pakkasimme ja hoitelimme asioita. Vapaaehtoisten asunnossa asuva kissa ehti purra minua kuusi kertaa sinä aikana, kokonaissaldo lienee yli tuplasti sen verran. Ehdimme torkahtaa vajaaksi tunniksi, ennen kuin herätys taas pirrasi. 01.57 ja Marius oli jo meitä odottamassa. Hän näytti minulle koirat auton takaosassa ja kysyi onko kaikki kunnossa. Autossa olivat Dorina, Luz ja pikkuinen Blenda, johon olin tutustunut nopeasti jo päivällä. Blendan pieni häkki oli Dorinan häkin päällä, ja siellä hän seisoi, katse tiiviisti minussa, heiluttaen vimmatusti häntäänsä, silminnähden iloisena. Ihan kuin Blenda olisi tiennyt, että nyt lähdetään matkalle omaan kotiin.


Vapaaehtoisten asunnon interiööriä ynnä elävä kissavaasi.

Kissa, jolla oli minuun viha-rakkaus-suhde. Hiemailut päättyivät aina puraisuun. Vaan kavala luonne verhoutui kauniiseen ulkoasuun.

Cernavoda ei ollut jäänyt montaa kilometriä taakse, kun nukuimme taas Samulin kanssa tyytyväisinä päät vastakkain. Havahduimme sopivasti lähestyessämme Bukarestin keskustaa.

Lentokentän saavutimme hyvissä ajoin, 2,5 tuntia ennen Samulin koneen lähtöä. Jouduimme kuitenkin odottelemaan hetken aikaa Sibiusta, Transilvaniasta, saapuvia neitosia Mimiä ja Paolinaa, jotka olivat lähteneet tien päälle klo 23 lauantai-iltana.

Olimme kahden koiraboksin ja yhden kantokassin kanssa kuin mallinukkeja näyteikkunassa. Pienellä kentällä kaikki tuijottivat meitä. Kärjistettynä voisi sanoa, että romanialaiset katsoivat meitä ihmetellen, mitä aiomme tehdä koirille – eiväthän ne ole edes rotukoiria. Ulkomaalaiset sen sijaan katsoivat iloisina, että edes muutama koira pääsee viimein kotiin.

Mimi kipitti kiltisti hihnassa, mutta Paolinan kanssa tarvittiin apua, koska hän oli niin peloissaan. Kun koirat piti ottaa pois häkeistään, Paolinan jalka tärisi niin, ettei hän voinut astua sillä.

Silloin, kun boksit oli läpivalaistu ja kaikki oli valmista lähtöön, kun Marius ja muut oli hyvästelty, univaje yhdistettynä adrenaliinitason vähittäiseen laskemiseen aiheutti minulle lopultakin suuren liikutuksen tilan. Aloin vain pillittää, eikä siitä tullut enää loppua. Ajattelin Blendaa, joka oli tulossa kanssani matkustamoon ja kaikkia neljää muuta, joita odotti täysin erilainen elämä Suomessa. Ajattelin kaikkia niitä, jotka jätin taakseni. Vasta silloin kaikki ne kuolleet koirat, nälkiintyneet hevoset ja surulliset kohtalot todella jysähtivät tajuntaani.

Samulin lento lähti ensin. Minä kaivoin Blendan ulos kassista ja katselimme yhdessä lentokentän aamuista vilinää. Blenda hurmasi minut täysin reippaudellaan!

Lento Bukarestista Müncheniin sujui minulta vetistellen. Münchenissä odotti ikävä yllätys, kun saksalaiset viranomaiset halusivat syynätä jokaista passia ainakin kaksi minuuttia. Ihmiset myöhästyivät jatkolennoiltaan, mutta se ei kuulemma ollut heidän ongelmansa. Aika tiukaksi meni minullakin – ensi kertaa elämässäni ”Passanger Lammia” kuulutettiin lentokentällä juuri kun juoksin portille.

Samulia odotti ikävämpi yllätys. Noustessaan koneeseen Samuli kysyi, onko koirat lastattu kyytiin, ja olihan ne. Hetken kuluttua häntä pyydettiin kapteenin juttusille ja ilmoitettiin, että eläinlääkärin määräyksellä koirat oli poistettu koneesta, koska ne olivat lianneet häkit. En vielä tänäkään päivänä ymmärrä, eikö Frankfurtin kokoisella lentokentällä ole ennen kuultu, että koira saattaa vähän ripuloida lentokoneessa, koska lento on aika stressaava kokemus eläimelle?

Onneksi Dorina ja Luz pääsivät hyvässä kunnossa Suomeen seuraavalla Helsingin-lennolla kuten oli luvattu, eikä niiden raskas odotus pidentynyt yhtään enempää.

Helsingissä, joka Romanian jälkeen tuntuu aivan toiselta maailmalta, meitä odotti joukko innokkaita omistajia, ja oli sanoin kuvaamattoman ihanaa katsella silmät ristissä ja sappi edelleen Luzin ja Dorinan puolesta kiehuen, kuinka kolme onnellista aloittelivat Helsinki-Vantaalla uutta elämää.


Blenda Romaniassa

Blenda Oman Ihmisen sylissä

­

­


Lentokenttätunnelmia

Robert tuli hakemaan yhtä koiraa itselleen ja lähti Romaniasta varattuaan kaksi lisää. Emmekä mekään ihan tyhjin käsin lähteneet. Pia ja Jenny toivat suloisen Anniemme Suomeen 9.10. Olkoon hän sitten Onnin Ilona monet, monet vuodet! Mutta jos Blendan nykyiset omistajat eivät olisi tulleet hakemaan tyttöä kentältä, olisimme kohta kolmen koiran onnelliset vanhemmat!

Matkani Romaniaan oli niin erilainen kuin matkani Viroon, koska tiesin odottaa näkeväni kamalia, raskaita asioita. Koska en liikkunut missään muualla kuin Cernavodassa ja Medgidiassa, ahdistusta helpotti aina tieto siitä, että näillä eläimillä on mahdollisuus saada apua Save the Dogsilta. Lisäksi opin, että ilman haikeaa musiikkia, hidastuksia ja muita elokuvamaailman efektejä Romanian voi todellakin kohdata. Kun mikään ei ole feikkiä tai editoitua, vaan todellisuutta, ihmisten ja eläinten oikeaa elämää, se on kestettävä, koska ihmiset ja eläimetkin kestävät sen.

Melkein kuivin silmin.

Marianna (teksti) & Samuli (kuvat) - 18.10.2010

© 2012 Kodittomien koirien ystävät | Hemlösa hundars vänner | Friends of Homeless Dogs | info@koirienystavat.com