Virheviesti

Deprecated function: The each() function is deprecated. This message will be suppressed on further calls funktiossa menu_set_active_trail() (rivi 2405 tiedostossa /home/koirieny/public_html/includes/menu.inc).

Elinan matkakertomus 8/2012

Vuosien 2008 ja 2009 taitteessa toinen tyttäristämme adoptoi silloisen avopuolisonsa kanssa Tallinnan kadulta pelastetun koiran. Tästä tapahtumasta minulle aukesi ihan uusi ja ennestään tuntematon maailma. Olin siihen mennessä ollut täysin tietämätön siitä millaista voi eläinten elämä Suomen rajojen ulkopuolella olla.  Pikkuhiljaa tämä outo ja tuntematon maailma alkoi avautua minulle lähinnä nettiä tutkimalla. Maailman kodittomien, hylättyjen ja kaltoinkohdeltujen eläinten hätä ja kärsimys alkoi koskettaa enkä voinut enää elää tekemättä mitään asian hyväksi. 

Vuoden 2009 loppupuolella tuli meille ensimmäinen oma rescuekoira, maantien laidasta Pietarin kaupungin läheltä pelastettu 9kk ikäinen Sonja-tyttönen. Puoli vuotta myöhemmin tuli niinikään Pietarissa pelastettu 1,5-vuotias Sanni. Ehkä jonain vuonna käyn vielä Pietarissakin ja saan tavata suuresti arvostamani Irinan joka itse henk.koht. poimi kadulta ihmisen toimesta pahoinpidellyn Sanni-koiramme, hoiti häntä vuoden ajan kotonaan 7 muun koiran ja muutaman kissan lisäksi ennen kuin Sanni sai kodin luotamme Heinolasta.  Sonjan hoitaja ei valitettavasti ole pitänyt yhteyttä.

Luin myös Romanian eläinten tilanteesta ja sieltä tulevat uutiset ja kuvat olivat kertakaikkiaan järkyttäviä. Romania on EU:n köyhin maa ja ihmisten köyhyys ja eläinten huono kohtelu kulkevat yleensä käsikädessä. Halusin lähteä tukemaan myös siellä tehtävää eläinsuojelutyötä.  Kansallisten eläinsuojelijoiden työssä minua häiritsi eniten se että mitään eläintä ei voitu lopettaa vaikka monesti armelias lopetus olisi ollut kaikista suurin eläinsuojeluteko. Myöskään tarhaaminen pelkästään ei tuntunut oikealta. Save the Dogsin tapa toimia tuntui kaikista järkevimmältä. 

Niinpä kun sain tietää että KKY on järjestämässä matkaa missä tukijoilla olisi mahdollisuus lähteä tutustumaan paikan päälle Std:n toimintaan niin ilmoittauduin heti mukaan. Ensin ajattelin lähteä yksin niin että mieheni Tuomo jäisi hoitamaan omia koiriamme mutta sitten mietin että matka voisi tehdä ihan hyvää hänellekin. Hän oli kerran aiemmin käynyt Romaniassa työmatkalla ja kun omien koirien hoitokin järjestyi niin sitten olimmekin yhdessä matkaajien joukossa. 

Matkavalmistelut alkoivat jo kevättalvella jolloin saimme lentoliput edullisesti. Rokotukset piti hoitaa kuntoon yms. Pitkin kevättä ja kesää ostelin koirille vietäväksi leluja, matolääkkeitä ja loishäätöjä. Omista kaapeista keräsin kassillisen pantoja, valjaita, hihnoja yms. Tytärkin toi oman koiransa valjaita mukaanvietäväksi. Hyvissä ajoin ennen matkaa pakkasin koirien kuivamuonaa puolen litran minigrip-pusseihin  jotta voisin yhdestä pussista antaa aina aterian yhdelle kulkukoiralle. Matka-ajankohdan lähetessä oli yllätys se että tavalliset pankit eivät vaihdakaan Romanian rahaa. Sitä saa vain valuutanvaihtoon erikoistuneesta Forex-pankista josta minäkin sitä sitten tilasin. 

Matkaa edeltävänä iltana veimme omat rakkaat hauvamme Nastolan koirahotelliin. Tämä oli ensimmäinen kerta kun veimme heidät hoitoon enkä muutenkaan ollut nukkunut yhtään yötä erossa heistä mutta hoitopaikka ja hoitajapariskunta olivat niin ihania ja lisäksi koirat olivat olleet heinäkuussa jo yhden päivän harjoittelemassa tätä varten että vieminen sujui lopulta yllättävän hyvin. Toki se hetki oli aika ankea kun palattiin tyhjään kotiin ja käytiin muutamaksi tunniksi nukkumaan tyhjään sänkyyn - koiramme kun nukkuvat aina kanssamme...........

Matkalle starttasimme Heinolasta yöllä hieman ennen klo kolmea ja koneen lähtöaika oli puoli seitsemältä. Lentoasemalla tapasimme muut matkaajat ja niin se sitten alkoi. Lentäminen itsessään oli minulle jännää sillä olin lentänyt tätä ennen vain kerran elämässäni 11 vuotta sitten. Mutta siis positiivisella tavalla jännää. Erityisesti tykkään siitä kun kone kiihdyttää hurjasti ja alkaa sitten nousemaan maan pinnasta.

Romanian pääkaupunkiin Bukarestiin saavuimme keskiviikkona alkuiltapäivästä. Std:n toiminnanjohtaja Laurentiu oli kentällä meitä vastassa. Kun autot oli vuokrattu ja muutenkin kaikki kondiksessa niin suuntasimme kohti Bukarestissa sijaitsevaa Don Orione-keskusta. Täällä saimme tavata terapia-aasit joista yksi, Claudio nimeltään, on kummiaasimme. Olen aina ajatellut että on kaksinkertainen ilo kummitella Claudiota; Claudio itse on pelastettu aasi ja lisäksi hän voi terapiaratsastuksen keinoin parantaa vammaisten  lasten elämänlaatua. Kosketus eläimeen on varmasti terapeuttista noille lapsille kun se on sitä terveellekin ihmiselle. Itse ratsastusta emme päässeet näkemään koska ohjaaja oli vapaapäivällä. Aasien kanssa asustelee myös muutama vuohi. 

Piipahdimme myös lastenkodin tiloissa ja sieltä jäi lähinnä mieleen se kun yksi pikkutyttö kapsahti hetimiten Leenan kaulaan ja takertui siihen pitkäksi ajaksi. 

Osa meistä teki Laurentiun kanssa kiertoajelun Bukarestissa mutta osa, minä ja Tuomo mukaanlukien, lähdimme ajamaan jo kohti Cernavodaa. Tuomo ajoi toista autoa ja liikenne oli kaoottista kuten on kuulemma muissakin entisen Itä-Euroopan maissa.  

Cernavoda vaikutti oikeastaan aika viehättävältä pikkukaupungilta. Asukkaita on samanverran kuin Heinolassa, joki kauniine siltoineen halkoi kaupunkia ja oli niin ihanan lämmintä - minä olen helteiden rakastaja.  Mutta kulkukoiria ja -kissoja oli. Ja tiesin että täällä hakataan hevosia ja aaseja ja että romanilapset elävät kurjuudessa - tämä kaikki teki särön.  

Puistossa toisia odotellessa suoritimme loishäädön pikkukoirulille joka oli kovin punkkinen. Omistajakin oli paikalla mutta ei kuulemma tiennyt mitä punkeille pitäisi tehdä......

Hotellimme sijaitsi muutaman kilometrin päässä Cernavodan keskustasta pienen tekojärven rannalla. Se oli oikein viihtyisä ja kodikas. Huilasimme jonkin aikaa ennenkuin lähdimme illastamaan ravintolaan.  

Torstaina eli toisena matkapäivänä suunnistimme ensimmäiseksi Cernavodan vanhalle tarhalle. Siellä oli paljon pentukoiria joiden kanssa seurustelimme ja joita rapsuttelimme. Tarhan ulkopuolella eleli myös koiria joita ruokittiin ja hoidettiin tarhan toimesta. Saimme nähdä vanhalla tarhalla vielä toimivan klinikan sekä koirien eristystiloja. Panin merkille että kaikki tilat olivat hyvin siistejä.

Iltapäivällä ajoimme sitten ns. uudelle tarhalle joka siis todellisuudessa on moderni ja kuulemma länsimaisetkin standardit täyttävä eläinsuojelukeskus. Jätimme lahjoituskassimme ja -nyssäkkämme yhteen huoneeseen ja lähdimme tutustumaan tarhaan. Pidin näkemästäni! Koirien tarhoissa oli parasta tietenkin se että kaikista oli pääsy myös sisätilaan eli tästä eteenpäin  Std:n pelastamien koirien ei tarvi talvella palella. Kesällä sisätila taas antaa viileyttä kuten myös pieni terassi. Aidat oli perustettu kunnolla ja tarhan pohja oli melko isoa sepeliä. Eli helpohko pitää puhtaana mutta koirilta ei kuitenkaan oltu kokonaan evätty kaivamisen mahdollisuutta. Istutukset toivat viihtyisyyttä ympäristöön. Ja kaikesta tästä huolimatta tarhan on tarkoitus olla vain väliaikainen paikka koirille - matkalla kotiin. 

Mutta ne itse koirat! Ne olivat kaikki niin ihania, mahtavia, niin sosiaalisia, syliintulijoita, hellyydenkipeitä pusutyttöjä ja -poikia! Kuljimme tarhasta tarhaan ja seurustelimme koirien kanssa, rapsuttelimme ja silittelimme niitä. Rohkeimmat ryntäsivät aina ekaksi kerjäämään huomiota ja aremmat jäivät helposti huomiotta. Piti oikein miettiä että oli huomioinut kaikkia. Arkojakin oli joukossa jotka eivät tulleet luokse vaikka uteliaina katselivatkin. Mehän emme saaneet antaa nameja tarhan sisäpuolella oleville koirille joten sitä keinoa ei voinut käyttää. Oli myös joku/joitakin tarhoja johon emme saaneet mennä koska niissä saattoi olla agressiivinen/agressivisia koiria. 

Koirien luota siirryimme aasien luokse. Aasit olivat tosi kivoja. Ne olivat pienempiä kuin hevoset ja  rauhallisen oloisia. Sanoinkin Tuomolle että voisimme adoptoida Std:ltä yhden aasin takapihallemme :)  Sellaisen vaalean joka oli lemppariaasini. 

Sitten hevosten luokse. Niitä ei ollut kovin paljon koska KKY on kuulemma ainoa hevossponsori.  Hepat olivat uljaan ja kauniin näköisiä mutta monilla oli näkyvissä hakkaamisen arvet kehossaan. Huomioni kiinnittyi yhteen heppaan joka ei lainkaan tullut luoksemme muiden tavoin. Meille kerrottiin että sitä ei saakaan lähestyä koska traagisesta taustastaan johtuen se voi olla jopa vaarallinen vieraille ihmisille. Matkan jälkeen luin netistä tämän Mugurel-nimisen hepan tarinan ja päätin että Mugurelista tulee kummiheppamme. 

Perjantaina eli kolmantena matkapäivänä suunnistimme kohti Mustan meren rannalla sijaitsevaa Constantan kaupunkia. Laurentiun lisäksi mukaamme lähti Std:n adoptiovastaava Lili. Constantan liepeiltä löysimme liikkuvan klinikan ja saimme seurata sen toimintaa. Aivan upea juttu  tuo klinikka-auto joka saavuttaa syrjäseutujenkin väen joilla ei ole varaa tai jotka eivät viitsi matkustaa kaupunkeihin lemmikkejään hoidattamaan tai sterilisoimaan.  Ell Alinalla ei "kauan nokka tuhissut" kun koiruli oli kyvytön tuottamaan lisää koiria tähän pahaan maailmaan. 

Piipahdimme pikaisesti Mustan meren biitsialueellakin vaikka varsinaiseksi biitsipäiväksi oli kaavailtu vasta lauantaita. 

Sitten oli tarkoitus käydä Constantan julkiselta tarhalta pelastamassa koira jonka joku oli nähnyt siellä kärsivän kovista kivuista mutta jota ei oltu suostuttu lopettamaan. Koiraa ei sieltä kuitenkaan löytynyt. Mutta Lili osti sieltä kolme tai neljä muuta koiraa jotka tultaisi hakemaan muutaman päivän kuluttua. Tarhalla kävi Lili ja osa meistä matkalaisista. Itse päätin olla menemättä. Olen nähnyt niin paljon kuvia  Romanian ja muutamien muidenkin maiden julkisen tahon tarhoista ja niistä tulee aina niin paha ja niin kovin voimaton olo. Enkä kuitenkaan voi tehdä enää kovin paljon enempää. Monesti mietin että vaikka myisin talomme ja menisin vuokralle asumaan niin silti en voisi pelastaa kuin vain murto-osan maailman kodittomista ja kaltoinkohdelluista eläimistä. 

Me muut ruokimme sillä aikaa kulkukoiria joita Constantassa olikin huomattavasti enemmän kuin Cernavodassa. Koirien joukossa oli yksi kovin syyhyinen ja surkean näköinen koira ja päätettiin että koitamme saada sen kiinni ja ottaa mukaamme tarhalle. Emme kuitenkaan onnistuneet kiinniottamisessa kun meillä ei ollut mitään välineitä. Ei edes pantaa tai hihnaa. Laurentiu ja Lili kuitenkin sanoivat että kun julkiselta tarhalta ostetut koirat tullaan noutamaan niin Std:n koirien kiinniottajat voivat samalla kertaa etsiä tämän koiran ja ottaa sen mukaansa. Heillä on käytössään nukutuspistooli jos koira ei muuten anna kiinni.

Melko alakuloisin mielin jatkoin matkaa sillä mietin että mahtavatko he sitä kuitenkaan etsiä ja löytävätkö edes. ..............  Matkan jälkeen saimme kuulla että tämä koira oli kuin olikin otettu kiinni ja on nyt tarhalla ja toipuu!! :) :) Tämä oli mahtava uutinen. Se lämmitti mieltä pitkän aikaa ja vakuutti meidät siitä miten upeaa työtä Std tosiaan tekee. Kolmen miljoonan kulkukoiran maassa yksi olisi kovin helposti jäänyt etsimättä.  Odotan kovasti saada nähdä kuvia tästä pikkuisesta kun hän on toipunut. Vaikka olen netissä nähnyt paljon "ennen-jälkeen"-kuvia pelastetuista koirista niin ihan erilaisen kosketuksen asiaan saa kun on itse tavannut livenä tuon koiraressun ja syöttänyt sitä. 

Seuraavaksi oli vuorossa Medgidian tarha jonne liikkuva klinikkakin oli jo kotiutunut reissustaan. Täälläkin oli tosi siistiä ja puhdasta kaikkialla ja luuttuaminen oli käynnissä sisätiloissa nytkin.  Toinen toistaan ihanampia koiria oli paljon ja niitä rapsuttelimme ja silittelimme. Yhdestä boksista löytyi vastikään roskiksesta pelastetut pennut. Medgidiassa oli  myös yli-suloinen pikkuinen Dingo-poika joka oli tulossa Suomen adoptio-ohjelmaan ja onkin nyt siellä. Toinen suosikkini Medgidiassa oli yksi hyvin paljon Sonja-koiraani muistuttava koira jonka yhdessä jalassa oli jokin vamma.                               

Neljännestä päivästä oli tosiaan kaavailtu rantapäivää mutta loppujen lopuksi rannalle ei ollut muita halukkaita lähtijöitä kuin Tuomo. Muut halusivat mieluummin seurustella koirien kanssa. Laurentiu lähti kuitenkin Tuomolle oppaaksi ja niin Tuomo pääsi uimaan Mustan meren aaltoihin mistä oli jo ehtinyt haaveilla. 

Me muut saimme Medgidian tarhalla seurata osaa koirien arviointiprosessista adoptioita varten. Näimme myös rescuepossu Raisan ja rescuevuohet Nimin ja Gorbatsovin. Cernavodassa rapsuttelimme  uuden tarhan koiria. Heppoja ja aasejakin oli vielä mahdollista käydä moikkaamassa. Uudella tarhalla kohtasin vielä yhden lempparikoirani. Laitan tämän pikkupojan kuvan kertomuksen liitteeksi mikäli se onnistuu niin.                            

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä alkoi sitten paluumatkamme. Matkaan mukaan lähti neljä Suomeen adoptoitua koiraa joista kolme matkusti ruumassa ja yksi pikkuinen, Zola nimeltään, kantokassissa "käsimatkatavarana". Frankfurtissa oli koneen vaihto kuten menomatkallakin.

Helsinki-Vantaan lentoasemalla olivat koirien uudet omistajat ja perheet vastassa ja jäimme vielä hetkeksi seuraamaan koirien luovutusta. Vaikka koirat ovat tarhalla jo turvassa ja hyvässä hoidossa niin kyllä se hetki vaan on niin koskettava ja niin liikuttava kun yksi pieni Meritähti kokee sen lopullisen pelastumisensa eli pääsee kotiin. Minä muistelen varmaan kuolinvuoteellani vielä sitä pakkaspäivää joulukuussa 2009 kun hain oman ensimmäisen Meritähteni Vaalimaan raja-asemalta. Tuon päivän ajatukseni ja tunnelmani ovat niin tuoreina mielessäni nytkin.  

Miehen mukaanotto on osoittautunut suositeltavaksi! Aiemmin aina kun olen kertonut ottaneeni uuden kummieläimen tai laittaneeni apua johonkin kohteeseen niin seurauksena on ollut otsan rypistyminen ja kysymys: "Kuinka paljon?" Kun nyt matkan jälkeen kerroin että Mugurel on sitten kummiheppamme niin vastaus oli: "No hyvä" :)

Matka oli oikein antoisa ja vakuutti meidät Std:n työstä sekä kannusti jatkamaan sen kuten muunkin eläinsuojelutyön tukemista. Paremman kielitaidon omaavana siitä olisi toki saanut irti vieläkin enemmän. Vaikka olen englannin kielenkin aikoinani kirjoittanut mutta kun aikaa siitä on liki 30v eikä kieltä ole enää vuosiin juurikaan käyttänyt niin on taito  ruostunut ja sanatkin unohtuneet.  

Kodin antaminen kolmannelle rescuekoiralle on tällaisen matkan jälkeen toki entistä enemmän mietinnässä ja pohdinnassa vaikka onhan sitä pohdittu aiemminkin. Mikäli toteutuu niin todennäköisesti vasta ensi kesänä. Haluan että minulla on vähintään muutama viikko aikaa irroittautua työstä uuden koiran kotiuttamiseen. Näin toimin molempien nykyisten koiriemmekin tulon kohdalla. Ja kun koiria on ennestään niin on hyvin tarkkaan mietittävä millainen uuden tulokkaan tulisi olla että luonteet kävisivät yksiin.  Mutta myönnän että aloin haaveilemaan että Sonja ja Sanni saisivat ensi kesänä romanialaisen pikkuveljen :)                                                

Kiitos matkasta KKY:lle ja Std:lle!

© 2012 Kodittomien koirien ystävät | Hemlösa hundars vänner | Friends of Homeless Dogs | info@koirienystavat.com