Virheviesti

Deprecated function: The each() function is deprecated. This message will be suppressed on further calls funktiossa menu_set_active_trail() (rivi 2405 tiedostossa /home/koirieny/public_html/includes/menu.inc).

Pian tulvakertomus 9-11.7.2010

Koko kesän jatkuneet helteet Suomessa olivat jo antaneet oppituntinsa ja olin valmis matkaamaan Romanian keskikesän kuumuuteen. En tiedä mikä sai pakkaamaan mukaan sadeviitan, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se oli kyllä erittäin fiksu teko!

Bukarestissa sää olikin pilvinen ja ei mitenkään kuuma. Andreean ja Mariuksen kanssa lähdimme kohti Cernavodaa vaihdellen kuulumisia. Auringonkukkapellot olivat upeimmillaan ja yritinkin napata moottoritien varrelta kuvan, mutta otoksesta ei tullut mitenkään hyvä.

Ajaessamme kohti Cernavodaa Andreeaa sai muutaman puhelun ja tekstiviestin, joissa kerrottiin että Cernavodassa sataa kaatamalla. Mitä lähemmäs kaupunkia pääsimme sen enemmän Andreean puhelin piippasi. Andreea sanoi, että tilanne kaupungissa ei ole hyvä ja että tarhan tilanne on itse asiassa huolestuttava. Siinä vaiheessa kukaan meistä ei vielä osannut aavistaa, mikä tarhan todellinen tilanne tulisi pian olemaan.

Muutama kymmenen kilometriä ennen Cernavodaa alkoi sataa ja taivas oli kauttaaltaan tumma. Kuin iso taivaan peittävä avaruusalus olisi ollut yllämme. Etenimme hitaasti, koska sada piiskasi tuulilasiin valtavin pisaroin. Andreea sai soiton, että osa Cernavodan kaduista on suljettu. Ensimmäinen ajatukseni oli, että emme pääse kaupunkiin ollenkaan. Mutta kun Cernavodan silta oli ylitetty, asian todellinen laita sitten näyttäytyi meille kaikessa karmeudessaan. Teillä oli maansortumia ja huimia puroja, katujen keskellä olevat kaivojen kannet olivat pompanneet paikoiltaan ja vettä suihkusi maan alta teille. Vettä valui myös ylämaastosta alas kaupunkiin ja joki tulvi rankkasateen vuoksi. Vettä tuli siis kolmesta eri suunnasta ja mm. kauppakatu oli jo täysin veden vallassa. Sinne ei ollut menemistä autolla saati kävellen. Veneellä olisi kyllä päässyt! Kuraisia ja läpimärkiä katukoiria jolkotteli surkeana tien reunuksilla.

Olin kyllä kuullut, että Romaniassa eri puolilla on tulvia, mutta en olisi ikinä osanut arvata, että koen sen myös itse. Mitä karmeammaksi näky kävi, sen selvemmäksi tuli myös ajatus, että onneksi olen täällä. Koti Suomesta käsin en voisi kuin olla huolissani. Nyt ainakin nään mitä tapahtuu ja jos edes vähän voin olla avuksi, niin hyvä!

Yläteitä kierrellen pääsimme tarhan läheiselle tielle, mutta autolla ei päässyt enää tarhan pihaan. Vettä oli joka puolella. Näky oli järkyttävä. Uudet kopit lilluivat kyljellään vedessä ja osa oli jo veden alla. Koirat rämpivät kaulaa myöten vedessä ja osa istui koppien päälle laitetuilla puualustoilla. Ennen niin riehakas ja topakka koirien tervehdyshaukku oli vaihtunut hädässä olevien koirien ulinaksi ja vikinäksi. Katseet anoivat apua.

Kävin nopeasti tervehtimässä Adrianaa ja palasin takasin autolle, laitoin sadeviitan päälle ja hyppäsin keskellä tietä liikenteessä olevien autojen eteen, jotta ne jarruttaisivat ja väistäisivät koiria. Kadulla poukkoili muutama häkeistä vapaaksi pääsetetty koira. Ne oli pakko päästää vapaaksi, etteivät hukkuisi häkkeihin. Suomalainen sisu nosti taas päätään. Ei tullut mieleenkään pelätä siellä autojen keskellä, mutta jälkeenpäin olen ajatellut, että olisihan siinä voinut jäädä itsekin auton alle.

Kun koirat saatiin houkuteltua tarha-alueelle, pääsin ottamaan muutaman valokuvan tilanteesta. Kuvaaminen apua anovista koirista tuntui todella vaikealta.


­

­


­

­

Kaikki tarhalla ahersivat täysillä puhelinten piristessä. Kaikilla oli pelko, että mitäs sitten jos sade jatkuu päiviä? Itsekin jouduin hetkeksi mielikuvan valtaan, jossa kuolleita koiria pinotaan vedestä. Mutta ravistin ajatuksen saman tien pois. Kukaan ohikulkeva ei tullut auttamaan. Eikä ollut mitään kalustoa, jota olisi voinut esim. pyytää kaupungilta apuun, palomiehistä puhumattakaan. Tarha oli täysin omiensa varassa ja minä siellä seassa jotain vähän yrittämässä.

Vesi nousi kokoajan ja koirat siirrettiin tarhan takaosaan, jossa vielä näkyi maata. Eräs rimpuileva ja melko painava karvakuono lipesi sylistäni ja putosi sukelluksiin veteen. Kun sain se takaisin syliin, se päätti olla rimpuilematta ja istui kiltisti hitaassa sylikyydissä läpi vesimassojen kohti kuivaa tilaa. Aina kun otti askeleen, oli arvoitus oliko alusta vielä paikallaan, kun veden läpi ei nähnyt mitään. Pari kertaa kompuroin ja muutaman kerran kenkä jäi maahan jumiin, mutta pulpahti iloisesti aina pintaan. Hyvä Crocs!


­

­

Samalla, kun raahasin koiraa, mieleeni tuli raivo. Ihmiset Suomessa ”tilaavat” koiran Romaniasta ja kun se ei olekaan saman tien sellainen, kuin haluavat, se palautetaan! Jälleen: nämä koirat eivät ole ansainneet sellaista sitoutumisen puutetta! Ensin ne selviävät jumalattoman kylmästä talvesta, sen jälkeen ne selviävät täpärästi hukkumiskuolemalta niin on se kumma, että Suomesta löytyy osalle sitten koti, joka ei pystykään sitoutumaan koiraan. Eikö mikään kärsimys ole tarpeeksi näille rassukoille?! Raivo tuo lisää puhtia ja jatkan hommia kiroten mielessäni, en Romaniaa vaan Suomea.

On mielenkiintoista huomata, että koirat eivät lähteneet pitkälle, vaikka häkkien ovet oli auki. Andreea suri, kun osa ei edes halua lähteä häkeistä, vaan jää epätoivonen ilme kasvoilla odottamaan, että joku tulee auttamaan. Yritin lohduttaa Andreaa, että kyllä ilma kohta muuttuu, vaikka en todellakaan tiennyt, kuinka sään kanssa käy.

Osa koirista otti jopa ilon irti vapaudesta. Ne juoksivat kilpaa mudassa, hyppivät veteen ja jahtasivat toisiaan. Nuoret ja terveet ilakoivat, kun taas vanhat ja sairaat olivat hädissään. Joidenkin koirien kohdalla toivoisin armon puhuvan, oli tulvaa tai ei.

Kun etuosan koirat on saatu kannettua turvaan, käyn katsomassa klinikan tilanteen. Lattia on veden peitossa ja ala häkit on tyhjennetty. Ylähäkeissä on koiria ja kissoja. Niillä on asiat hyvin, koska ovat suojassa sateelta.


­

­

­

Perjantai kääntyy iltaan ja pimeällä tarhalla ei voi nyt tehdä muuta kuin odottaa, että pahin olisi ohi. Adriana ja miehensä päivystävät tarhalla. Sovimme, että olen lähtövalmiudessa läpi yön, jos apua tarvitaan. Kysyn Laurentiulta, mitä voisimme tehdä. Hän vastaa, että on jotain, mitä voimme tehdä: rukoilla, että sade loppuu.

Kaikki ovat väsyneitä. Lähden asunnolle liti märkänä. Marian kuskaa minut perille. Riekaleiksi hajonneen sadeviitan heitän roskikseen. Paljon muutakin heitetään pois, sillä vesi on saanut paljon tuhoja aikaan tarhalla. Toivottavasti kaikki Save the Dogsin yhteistyömaat aloittavat kunnon kampanjan uuden tarhan puolesta. Tämä ei voi enää jatkua näin. Joki on niin lähellä, että tulva tuskin jää viimeiseksi.

Asunnolla vaihdan kuivat vaatteet ylleni ja pääsen koneelta päivittämään Suomeen ja Ruotsiin päivän tapahtumista. Kuulen, että Hundhjälpen lähettää pari auttajaa tarhalle. Juuri tuolloin se kuulostaa hassulta, koska emme kukaan voi tehdä juuri nyt siellä enempää. Mutta kun vesi on laskenut, ja kaikki moska ja lika pitää saada pois, silloin varmasti on apu tarpeen.

Päivä on ollut hektinen ja koirien kuvausreissu vaihtui katastrofin keskellä häärimiseen. Asunnon kissa kainalossa menen nukkumaan ja mietin, tuleekohan tarhalta kutsu yöllä.


­

Yö sujuu kuitenkin hyvin ja aamulla sade on muuttunut kevyemmäksi ja jopa taukoaa välillä! Laurentiu kyyditsee minut tarhalle, vaikka olisin halunnut kävellä ja kuvata kaupungin tulvakatuja. Vaikka se olisi tarkoittanut välillä rämpimistä vyötäröä myöten vedessä. En kuitenkaan kehtaa kieltäytyä kyydistä. Ja paikalliset tuskin haluavat kontolleen tulvaveteen kompastuneen suomalaisen.

Nyt pääsemme tositoimiin. Klinikan tiloista vesipumppu pumppaa vettä ulos ja äyskäröimme vettä muovilaatikoilla, minkä jaksamme. Putsaan häkkejä pahvimoskasta ja ihana Germano koira tekee minulle seuraa. Se tarkistaa huolellisesti kaikki alahäkit ja kulkee mukana. Germano päsee valokuvamalliksi uuden tarhan avustuskampanjaan. Germano on Ruotsin adoptio-ohjelmassa ja toivon, että se saisi pian kodin.

Pikkuhiljaa sään rauhoittuessa ilo palaa ihmisten kasvoille ja väsymys alkaa purkauta riehakkuutena ja vitsien vääntönä. Pahin taitaa sittenkin olla ohi, eli vettä ei sada enää niin kovaa ja vesimassaa saadaan jonkin verran jo valutettua poispäin tarhalta. Ravintola Serifin omistaja lähettää tarhalle sammiollisen teetä, jotta vedessä kahlaajat saavat lämmikettä. Ja hyvä teetä muuten olikin!

Lauantai kuluu siivotessa paikkoja ja eläinten tarpeiden huolehtimisessa. Kaikki koirat säilyivät hengissä, tosi pari on lähtenyt tarhalta omille teilleen. Nähtäväksi jää, palaavatko ne koskaan.

Nostan hattua taivaisiin asti tälle mahtavalle porukalle, joka tekee kaikkensa koirien eteen. On ollut ilo saada nähdä, miten koiria ajatellaan viimeiseen asti. Cernavodan tarhan ihmiset ovat tämän tarinan suuria sankareita.

Illalla kävin vielä kaupassa noutamassa vettä kaupasta, ja se mitä jouduin näkemään, pyyhki oikeastaan tulvan aiheuttaman hämmennyksen mielestäni kertaheitolla. Ihmettelin miksi eräs nainen huhuili koiraa kaupan edessä. Ajattelin, että hän on koiran omistaja. Kun pääsin lähemmäs, tajusin, että nainen yrittää saada koiran kiinni auttaakseen sitä. Nuorelle koiralle oli laitettu ilmeisesti ihan pienenä pentuna paksu rautalanka vyötärön ympärille. Rauta oli niin paksu, että sitä olisi ollut mahdoton saada noin vain irti. Rautavaijeri oli jo rikkonut kudokset koiran kasvettua ja sisäelimet olivat jo lähellä vaurioitua. Koira oli sen näköinen, että se menee kohta katki! Kudokset näkyivät ja haavauma oli ympäri vyötärön todella syvä. Koira pystyi kuitenkin vielä liikkumaan. Kuka (-piip-) tekee tällaista!??

Koira oli kitunut rautalanka ympärillään jo kuukausia ja nyt tämä kauhistunut nainen yritti koiraa kiinni. Menin mukaan auttamaan, mutta koirahan pinkoi pakoon ja lopulta hävisi kokonaan. Olin aivan järkyttynyt. Mitä tehdä? Tarha oli tulvan peitossa ja kaikilla siellä oli muuta ajateltavaa, kuin yksi katukoira lisää! Kirosin mielessäni, että minulla ei ollut autonkuljettajien suoraa numeroa puhelimessani. Yritin kuumeisesti miettiä mikä olisi järkevintä. Oli jo pimeää, joten en ehkä koiraa näkisi, saati saisi kiinni. Ja muutaman tunnin päästä oli lähdettävä kohti Bukarestia. Ilmoitin puhelimitse Andreealle, joka oli jo Bukarestissa, että kertoo kuskeille koirasta. Se on saatava kiinni ja päästettävä pois kärsimyksistään, jos sitä ei voi muuten auttaa, oli tulva tai ei. Ilmoitin koiran kohtalosta varmuuden vuoksi myös Saralle Italiaan, koska hän oli tulossa lähitulevaisuudessa Romaniaan. Tätä asiaa ei vain voinut jättää siihen, vaikka ajankohta oli mitä kamalin yhdellekään ylimääräiselle koiranpyydystysoperaatiolle.

Illalla tapasin asunolla Ruotsista tulleet Carolinen ja Sannan, joille myös informoin koirasta. Mielessäni oli nyt vain tämä onneton luontokappale. Sain nukuttua muutaman tunnin ja sitten Marius tulikin hakemaan minua Suomeen matkaavat koirat kyydissään. Jotenkin onnistuin löytämään sanat romaniaksi edes sinne päin ja sain ilmoitettua koirasta myös Mariukselle. Nyt en voinut enempää sen koiran eteen.

Kun olimme hakeneet Andreean Bukarestin asunnolta, edessä oli enää koirien tsekkaus koneeseen. Sanoin jälleen ”la revedere”:t Mariukselle ja Andreealle. Totaalisen tullin kopeloinnin jälkeen pääsin vihdoin koneeseen. Lonkkani piippasi portilla iloisesti ja meni tovi, että tulli sai selvitettyä, etten ole terroristi vaan tekolonkan omaava rescue-ihminen.

Lennolla kotiin joku sai sairaskohtauksen koneessa. Seurasin, kun paikoiltaan kuulutetut lääkärit auttoivat naista. Kiitokseksi ahertamisesta yksi lääkäreistä sai syliinsä kahden litran vesipullon, kun lentoemo vähän sähläsi. Mahtoi ajatella tuo mies märissä housuissaan, että "mikä matka"! Ja samaa ajattelin minä:

Mikä matka!

Jos haluat osallistua uuden tarhan kampanjaan löydät lisätietoa tästä.

Kiitos avustasi!

Pia, puheenjohtaja - 19.10.2010


Daniela, Vasilica, Saveta, Lenuta, Pia, Maricica
Mariana, Adriana ja Mariana. Kuvan otti Dana.

Jälkikirjoitus:

Rautalankakoiran kohtalo painoi mieltä koko loppukesän. Utelin monesti Romaniasta onko koiraa löydetty. Aina vastaus oli ”ei”. Kesäpäivillä sain kuulla Saralta, että lapset tekevät Romaniassa pienille pennuille rautalankatemppujaan. Hyvänen aika!!

Lokakuun puolivälissä teimme Jennyn kanssa yhdessä matkan Romaniaan (matkakertomus myöhemmin) ja yritin satunnaisilla vilkaisuilla etsiä tutun näköistä koiraa katukuvasta. Totesin Jennylle, että koira on varmasti jo kuollut.

Mutta viimein 20.10. saan meilin, joka pudottaa kiven sydämeltäni! Sara kirjoittaa, että koira on löydetty ja saatu kiinni! Joku oli jo poistanut rautalangan siltä ja nyt Save the Dogs on steriloinut koiran ja se on terve! Paras uutinen pitkään aikaan!!!

Aina on toivoa!

© 2012 Kodittomien koirien ystävät | Hemlösa hundars vänner | Friends of Homeless Dogs | info@koirienystavat.com