Virheviesti

Deprecated function: The each() function is deprecated. This message will be suppressed on further calls funktiossa menu_set_active_trail() (rivi 2405 tiedostossa /home/koirieny/public_html/includes/menu.inc).

Jennyn matka Cernavodaan heinäkuussa 2009

Tämä on ehdottomasti ollut minun tunteikkain matkani tähän saakka. Olin kahdeksatta kertaa Romaniassa ja vaikka olen matkojeni aikana nähnyt vaikka mitä, olen kuitenkin pystynyt pitämään tunteeni jotenkuten hallinnassa. Niin ei kuitenkaan käynyt tällä kertaa. En tiedä miten voisin välittää teille kaikki elämykseni ja tunteeni tästä matkasta. Vasta nyt, reilu kuukausi kotiintulon jälkeen, tunnen että olen valmis jakamaan kaiken teidän kanssanne.

Dramatiikka alkoi jo kun laskeuduin Bukarestiin. Olin yhdessä Sara Turetan kanssa hakemassa vuokra-autoamme, kun näimme pienen koiran istuvan vuokra-autojen parkkipaikalla. Sara meni keskustelemaan joidenkin Avisin työntekijöiden kanssa ja ilmeni, että joku oli hylännyt koiran sinne, varmaankin joku turisti joka oli löytänyt koiran ja jättänyt sen vuokra-autoalueelle siinä toivossa, että joku poimisi sen mukaansa ja veisi kotiin. Mutta koska kaupungin koiranpyydystäjät keräävät säännöllisesti koiria lentoasemalta säilyttääkseen kaupungin maineen, oli tämä pieni koira vaarassa.


Sara keskustelee Avisin henkilökunnan kanssa

Pieni ja yksinäinen maailmassa

Sara ja minä vaihdoimme katseita, ja se riitti meille hyvin. Sara soitti tarhalle varoittaakseen, että tuomme mukanamme pienen koiran. Koska eläinten pitäminen vuokra-autossa on kiellettyä, vaati se pientä salakuljettamista ennen kuin saimme koiran takapenkille ja lähdimme matkaan. Ilmoitin Pialle uutisen, ja hän antoi sitten koiralle nimen Jesper. Jesper katsoi meitä silmät pyöreinä, kun ajoimme kohti moottoritietä, mutta nukahti sen jälkeen ja nukkui koko matkan Cernavodaan.


Avisin työntekijä hoitaa Jesperiä kun allekirjoitamme toisen firman kanssa paperit vuokra-autosta

Sara soittaa tarhalle
ja ilmoittaa
että tuomme koiran mukanamme


Jesperiä salakuljetetaan autoon

Matkalla uuteen elämään

Keskustelimme Saran kanssa taukoamatta koko matkan ajan, ja vaikka kello oli jo lähempänä keskiyötä kun saavuimme Cernavodaan, menimme kuitenkin Serifiin syömään ja keskustelimme lisää. Sara on ihan mieletön inspiraationlähde, ja on vaikea ymmärtää, että tämä hento nainen kerran pakkasi autonsa ja ajoi koko matkan Milanosta Cernavodaan asumaan, tuntematta ketään tai osaamatta edes kieltä. Sanakirjan avulla ja ahkerasti TV:n alatekstejä opiskeltuaan Sara pystyi kommunikoimaan eläinlääkärinsä kanssa, ja nyt hän puhuu jo sujuvasti romaniaa. Kolme vuotta Sara asui yksin Cernavodassa, pienessä asunnossa, jonka hän jakoi rottien kanssa. Hän auttoi eläinlääkäriä sekä eläintenhoitajaa lopettamaan yliajettuja sekä myrkytettyjä koiria ja avusti tietenkin steriloinneissa. Kolme vuotta helvetissä, mutta mitä olisi Cernavoda ilman häntä? Tehdä se mitä hän teki vaatii sellaista rohkeutta, että harva meistä osaa edes unelmoida sellaisesta. Sara on mahtava ihminen ja toivon että saatte kaikki joskus tilaisuuden tavata hänet.


Sara

Kerjääjä Serifin ulkopuolella


Sara keskustelee ravintolan omistajan Serifin kanssa

Sara syöttää koiria
ruoantähteillämme

Nukuin hotelli Hollywoodissa ja Sara haki minut aikaisin seuraavana aamuna. Menimme suoraan tarhalle, missä näin Lilin ja muut työntekijät, ja keskustelimme hetken ja filmasin vähän yhdistyksen dokumenttiprojektia varten. Tämän jälkeen ajoimme Cernavoda-sillan yli, ja haastattelin Saraa kameran edessä melkein kaksi tuntia. Tämän jälkeen ajoimme takaisin Cernavodaan ja söimme lounasta Samsara-ravintolassa suunnitellen samalla loppupäivää.


Vasilica ja Sara

Hylättyjä kissanpentuja

Sara oli viemässä loishäätölääkkeitä köyhälle romaniperheelle Cernavodan ulkopuolella, ja menin luonnollisesti mukaan. Perheellä oli koira ja lukuisia vuohia. Kun saavuimme paikalle, Sara huomasi heti että he olivat vaihtaneet hänen koiralle antamansa pitkän ketjun vuohille ja laittaneet sen lyhyen takaisin koiralle. Kiihkeä sananvaihto alkoi ja selvästi juovuksissa oleva mies kieltäytyi vaihtamasta ketjuja takaisin. Sara pyysi silloin lupaa ottaa koira mukaan ja etsiä sille uusi koti, mutta silloin mies sanoi haluavansa korvaukseksi koirasta 100 euroa. Hän väitti että hänellä on ollut niin paljon kuluja koirasta, uusi koirankoppi ja kaikki. Sara oli ihan raivoissaan ja muistutti miestä että juuri Save the Dogs oli lahjoittanut kopin, kuin myös sen pitkä ketjun sekä monessa otteessa matokuureja ja loishäätöjä. Tämän lisäksi Sara oli antanut perheen tytölle ison säkillisen Italiasta lahjoitettuja vaatteita ja leluja. Tästä miehellä ei ollut ollenkaan muistikuvaa, ja tarina loppui siihen että Sara kiitti ja kävelimme nopeasti pois. Sara selitti minulle että tämä on tyypillistä romaniväestölle; vaikka heitä autettaisiin kuinka paljon tahansa, ei saa edes kiitosta, vaan pitää olla onnellinen, että saa ylipäätään hoitaa heidän eläimiään ilmaiseksi.


­

­

Tiellä näimme pienen syyhytautisen koiran ja pysähdyimme tietysti ja yritimme saada sen kiinni. Sara kertoi että he eivät ikinä jätä syyhyistä koiraa, koska se on niin tuskallista koirille. Tämä koira oli erittäin arka ja otimme Save the Dogsin kiinniottajat apuun, mutta ponnistuksistamme huolimatta koiraa ei saatu kiinni, vaan se meni piiloon eräälle lähellä sijaitsevalle maatilalle.


­

­

Ajoimme kaupungin ulkopuolelle, jonne Cernavodan kaupunginjohtaja suunnitteli rakentavansa uuden kunnallisen koiratarhan, jossa olisi tilaa usealle sadalle koiralle. Maatyöt oli jo aloitettu, mutta tarhan sijainnissa oli samat huonot puolet kuin Save the Dogsin nykyisellä tarhalla – se on liian lähellä jokea, joka tulvii tuon tuosta yli. Sara näki jälkeenpäin tarhan piirrustukset, ja kertoi että se oli suunniteltu ihan kettufarmien tapaan, eli 1.5-neliöisiä häkkejä pitkissä rivissä. Tarhan rakentaminen oli osa kaupunginjohtajan visiota katukoirattomasta kaupungista ja hänen mielestään Save the Dogs ei auttanut heitä tarpeeksi. Save the Dogs on kuitenkin nyt laatinut sopimuksen yhteistyöstä kaupunginjohtajan kanssa, joten tarha ei luojan kiitos tule toteutumaan.

Cernavodan tarhalla tapasimme Laurentiu Vasilescun, Save the Dogsin toiminnanjohtajan Romaniassa. Hänellä ja Saralla oli paljon keskusteltavaa ennen huomispäivän kokousta kaupunginjohtajan kanssa. Kaupunginjohtajahan oli koiratarhan rakentamisen lisäksi tehnyt sopimuksen yksityisen koirien kiinniottofirman kanssa, joka vei koiria Cernavodan kaduilta Constantan tarhalle. Olin menossa tälle tarhalle myöhemmin reissullani. Päivityksenä voin sanoa, että uuden sopimuksen myötä 16 niistä 40 Biobazaan viedystä koirasta on haettu takaisin Cernavodaan. Loput ehdittiin siellä jo lopettaa.

Ilta oli tulossa, ja menin Lilin luo. Istuimme siellä keskustelemassa hetken ja rapsutin hänen kahta koiraansa ennen kuin oli aika ajaa Serifille tapaamaan Saraa ja Laurentiuta. Keskustelimme kaikesta mitä Save the Dogsissa tapahtuu juuri nyt: taloudellinen kriisi, uuden tarhan rakentaminen sekä Cernavodan koirien kiinniottaminen, johon ei siis vielä silloin oltu saatu ratkaisua. Puhuimme myös todella vaikeasta päätöksestä, jonka Sara on joutunut tekemään: Calarasin tarhan sulkeminen. Sara oli siitä erittäin surullinen ja masentunut, ja ymmärrän häntä. Tämä ei missään nimessä ollut helppo päätös, ja Save the Dogs oli tutkinut kaikkia muita mahdollisuuksia, mutta jäljellä oli siis enää tarhan sulkeminen. Surin Saran kanssa ja siellä kun istuin, mietin, että onpas itsellä helppoja ongelmia. Sara ei todellakaan voi hyvin kaiken stressin alaisena, ja mietin kuinka kauan hän mahtaa jaksaa.

Seuraavana aamuna hain Lilin ja Andreean sekä tytön nimeltä Cristina heidän kodeistaan. Cristina on eläinlääkäriopiskelija joka asuu Cernavodassa kesäisin ja auttaa Save the Dogsia. Ajoimme Calarasiin ottamaan vähän uusia kuvia adoptio-ohjelmassamme olevista Mariasta ja Merystä. Oli erittäin raskasta olla siellä, edellisiltanahan olin saanut tietää että tarha suljetaan. Henkilökunta ei vielä tiennyt, he saivat kuulla sulkemisesta vasta seuraavana päivänä. Näin muun muassa joukko pentuja jotka oli jätetty tarhan eteen. Lili sanoi että vain muutama saisi kodin Italiasta, koska ne olivat kaikki melko saman näköisiä. Sydäntäni särki ja mietin, kuka mahtaisi huolia ne. Onneksi pentuja ei kuitenkaan päästetä takaisin kadulle, vaan ne jaetaan Cernavodan ja Medgidian tarhojen välillä kun Calarasi suljetaan.


Pentuja kaikkialla

Kuka huolisi minut?


­

­

Kävelin yksinäni ympäri tarhaa reilun tunnin ihaillen kaikkia näitä koiria ja taistellen kyyneleitä vastaan. 270 kohtaloa joiden kaikkien tulevaisuus on nyt vaakalaudalla. Kuka saa kodin, kuka joudutaan lopettamaan, kuka päästetään takaisin kadulle? Elämä tuntui sillä hetkellä ihan lottoarvonnalta. Kaikki ovat ihania ja ansaitsevat kodin. Kunpa ihmiset täällä ymmärtäisivät…


Pian koditon

Vanhempia pentuja


­

­

Kaupunki rakentaa parhaillaan ihan tarhan viereen eläinlääkäriklinikkaa, mutta vielä on epävarmaa, mikä sen tarkoitus loppujen lopuksi on. Menimme kuitenkin sinne katsomaan, ja paluumatkalla näin pienen pienen pennun joka tuli iloisena tervehtimään. En voi olla miettimättä mitä sille tapahtui.


­

­

Psyykkisesti raskaan tarhavierailun jälkeen menimme syömään lounasta ja sain siellä maistaa legendaarista jälkiruokaa papanasia, joka on tehty munkeista, hillosta ja jogurttikastikkeesta. Erittäin hyvää.


Lounasporukka

Papanasi

Lounaan jälkeen suuntasimme taas kohti Cernavodaa ja menimme suoraan siihen paikkaan, jonne Save the Dogs aikoo rakentaa uuden tarhansa. Täällä on jo aasien pelastuskeskus sekä muutama hevonen. Filmasin vähän aaseja ja tervehdin kahta eläinlääkäriä englantilaisesta The Donkey Sanctuarista. Nämä kaksi olivat eksperttejä kavio- sekä suuhoitoon ja olivat hoitamassa kaikki 45 aasia.

Illalla Lili kutsui minut taas kotiinsa. Cristina tuli myös hänen luokseen ja istuimme kauan ja keskustelimme Cernavodan tilanteesta, koska steriloituja koiria pyydystettiin ja vietiin Constantaan. Näin siksi että kaupunginjohtaja väitti saavansa valituksia aggressiivisista koirista, mutta ongelmanahan oli se, että ne koirat jotka pyydystettiin olivat juuri niitä kilteimpiä ja sosiaalisimpia koiria, eiväthän ne aggressiiviset antaneet itseään tulla pyydystetyksi.

Lili kertoi että useampi heidän asuinalueellaan elävistä koirista oli pyydystetty, muun muassa yksi narttu, jonka kaikki Lilin kanssa samassa talossa asuvat halusivat takaisin, koska se oli niin kiltti ja sosiaalinen. He olivat tämän takia keränneet talon asukkailta rahaa hakeakseen koiran takaisin Constantasta. Koiran lunastaminen Biobazasta maksaa 50 euroa, mikä on suuri summa romanialaisille. Lili olisi totta kai halunnut tuoda takaisin kaikki ”heidän” koiransa, mutta se oli taloudellisesti mahdotonta. Yhden koirista he aikoivat kuitenkin hakea pois sieltä ja he saivat erään miehistä ajamaan Constantaan koiraa hakemaan.

Kun mies palasi Cernavodaan koiran kanssa ja kertoi näkemästään, hän alkoi itkeä. Lili sanoi että hän ei ole ikinä ennen nähnyt kyseisen miehen itkevän ja että on todella harvinaista nähdä miesten itkevän ylipäätään, varsinkin kun kyse on kulkukoirista. Mies kertoi että hän oli Biobazan tarhalla nähnyt myös toisen pienen koiran joka asui heidän kerrostalonsa läheisyydessä. Tämä koira oli normaalisti todella arka eikä halunnut tulla rapsutetuksi. Mutta nyt, kun se oli Biobazan helvetissä lukkojen takana ja näki tämän tutun miehen, koira oli ilahtunut kovasti ja tullut heti hänen luokseen siinä uskossa, että mies oli tullut nyt hakemaan hänet pois sieltä. Mies sanoi että ei ikinä ole tuntenut oloaan niin pahaksi kuin silloin, kun hänen oli pakko jättää koira sinne, ja hän ei ikinä tule unohtamaan sitä pettynyttä ja kauhistunutta katsetta, jonka hän koiralta sai kävellessään sieltä pois toinen koira kainalossa. En voinut pidättää kyyneleitäni, kun Lili kertoi tästä, ja Lili oli myös lähellä itkua. Voin niin hyvin ymmärtää minkälaiset syyllisyydentuskat tällä miehellä oli.


Lili

Cristina

Sinä yönä nukuin huonosti. Olin seuraavana päivänä menossa Constantaan Save the Dogsin hallintovirkailijan Andreean sekä kuljettajan Mariuksen kanssa, ja suunnitelma oli yrittää päästää Biobazan sisälle salakuvaamaan. Tekosyynä käytimme yhden koiran lunastamista. Koira oli asunut Cristinan asumisalueella, kiltti, vaalea narttu nimeltään Liza. Sain Cristinalta tulostetun kuvan siitä, ja Cristina kertoi että hän oli erittäin huolissaan sen hyvinvoinnista. Lilin kertomien tarinoiden jälkeen olin erittäin hermostunut ennen vierailua ja olisin melkein halunnut jättää sen väliin. Koen kuitenkin velvollisuudekseni käydä Biobazankin tarhalla välittääkseni ensikäden informaatiota teille suomalaisille. Ja samalla näen omilla silmillä sen, miksi meidän tekemämme työ on niin tärkeää.

Ennen kuin menimme Biobazaan poikkesimme DSV:hen, eläinlääkäriviranomaisen luo, joka hyväksyy koirien passit sekä hoitaa Traces-todistukset. Andreea selitti henkilökunnalle mihin olimme menossa ja he auttoivat meitä soittamalla Biobazaan ja kehottamalla heitä päästämään meidät sisään. He tarkistivat myös Save the Dogsin uuden pakettiauton, joka pitää Traces-sääntöjen mukaisesti olla hyväksytty koirien kuljettamiseen. Pakettiauton lastaustiloissa on ilmastointi ja koko sisustus on tehty alumiinista, mikä tekee sen helposti puhdistettavaksi ja desinfioitavaksi. DSV: ssä oltiinkin erittäin tyytyväisiä.


Andreea ja Marius

DSV tutkii autoa

Sitten oli vuorossa Biobaza, joka on siis yksityinen firma joka laskuttaa kaupunkeja koirien kiinniottamisesta sekä säilyttämisestä. Virallisesti siellä ei koiria tapeta, mutta koska sinne tulee jatkuvalla syötöllä uusia koiria ja tilaa löytyy vain noin kahdellesadalle, on aika selvä että osa niistä ”häviää”.

Kun saavuimme Biobazaan portit olivat lukossa. Andreea näki ihmisiä liikkuvan alueella ja hetken huutelun jälkeen he alkoivat kävellä kohti porttia. Andreea kuiskasi minulle että teeskentilisin olevani romanialainen enkä puhuisi englantia. Hyvin kauniisti pukeutunut ja vahvasti meikattu nainen avasi portin. Andreea selitti meidän olevan hakemassa koiraa, joka oli pyydystetty Cernavodasta ja että meillä oli DSV:n lupa, ja meidät päästettiin sisälle. Hiekkatie johti meidät varsinaisen koiratarhan portille, ja vähän ennen sitä oli pentujen aitaus.

Pysähdyimme ja katselimme pentuja vähän aikaa. Aitaus oli kooltaan noin 8 x 4 metriä ja siellä oleskeli arvioilta 40 eri-ikäistä pentua. Aitauksessa oli neljä koirankoppia ilman lattiaa ja ne olivat täynnä pienempiä pentuja, jotka yrittivät epätoivoisesti pitää lämpöä kylmällä sementtilattialla. Vanhempi pentu kävi jatkuvasti yhden nuoremman pennun kimppuun, joka huusi henkensä edestä ja yritti puolustaa itseään pienillä hampaillaan. Pieni pentu, ehkä noin neliviikkoinen, makasi kuolleena yhden kopin ulkopuolella. Kun huomautimme asiasta, koiranhoitaja nauroi ja sanoi että kyllä se elää. Andreea ei antanut periksi ja lopulta koiranhoitaja meni aitaukseen, ja kuolluthan se oli. Luultavasti se oli kuollut johonkin sairauteen kuten parvoon tai penikkatautiin. Toinen pieni samanikäinen pentu makasi siinä lähellä ja kramppasi välillä, luultavasti ne olivat sisaruksia. Yksi koiranhoitajista haki sen myöhemmin pois, en tiedä, mitä sille tapahtui.

Jatkoimme itse koiratarhalle, joka koostui 3 x 5 metrin kokoisista kenneleistä rivissä. Jokaisessa kennelissä oli kattoalue jonka sisälle koirat menivät suuresta aukosta. Sisällä oli sama sementtilattia. Koiranhoitaja näytti meille sen kennelin, jossa Cernavodan koiria pidettiin. Siellä oli parikymmentä koiraa, kaikki erittäin pelästyneitä ja jotkut vakavasti loukkaantuneita, mm. yhdellä oli toinen etujaloista poikki ihan olkapään kohdalta. Emme nähneet Lizaa missään, joten koiranhoitaja meni katoksen sisälle ja ajoi kaikki koirat sieltä ulos. Viimein näin hänet, Lizan. Se katsoi kauhistuneena ympäriinsä ja tunkeutui ihan nurkkaan. Tunnistin hänet vaaleista silmistä, mutta sen korvamerkki oli tippunut tai revitty pois. Osoitin häntä sormella ja koiranhoitaja nosti hänet ulos. Vertailimme nopeasti kuvaan ja olimme varmoja. Mies nosti hänet niskasta (15-20-kiloinen koira) ja kantoi hänet koiratarhan portille. Siellä Liza istui alas ja nosti yhden etutassuistaan. Se oli ihan peloissaan.

Andreea meni allekirjoittamaan papereita ja maksamaan maksun, ja minä pysyin pentujen aitauksen äärellä. Menin nurkan taakse ja nostin varovasti digikamerani, jonka oli jo ennen tuloa asettanut video-ohjelmaan. Filmasin vähän, ja monta pentua tuli tietenkin heti aidan ääreen haluten huomiota. Minulla oli itku kurkussa koko ajan, koska tiesin että yhdelläkään näistä pennuista ei ollut mahdollisuutta selvitä. Monella oli ihan selvästi pitkälle edennyt penikkatauti neurologisin oirein, ja yhdellä oli niin paha kapi että suurin osa turkista oli jo irronnut. Monet olivat ihan apaattisia ja makailivat vain lähellä toisiaan. Tämä oli helvetti maan päällä.

Kun Andreea tuli ulos puolen tunnin kuluttua näimme aasin, jonka tarha oli jostain syystä saanut. Sen kaviot olivat todella pitkät ja sillä oli kummallisia patteja ympäri kehoa. Andreea julisti heti että tulemme hakemaan aasia yhdessä englantilaisten eläinlääkärien kanssa. Biobazan henkilökunta hyväksyi tämän, pientä maksua vastaan tietenkin.

Tämän järkyttävän kokemuksen jälkeen ajoimme hiljaisina takaisin Constantan keskustaan. Marius ei ollut halunnut tulla mukaan koiratarhalle, vaan istui autossa sen aikaa, koska hän ei kestä nähdä sellaista julmuutta, mutta hän kärsi meidän kanssamme ja ymmärsi hyvin meidän tunteitamme. Andreea oli jo soittanut aasitarhan eläinlääkäreille, ja sieltä luvattiin tulla niin nopeasti kuin mahdollista.


Liza, turvassa

Pelokas

Odotuksen ajan menimme vierailimme erään naisen luona Constantassa, joka hoitaa noin sataa kulkukoiraa asuinalueellaan. Hän on rakentanut useampia pieniä aitauksia ympäri aluetta, joista osa oli sisätiloissa. Se oli todella järkyttävä näky, mutta niin tyypillinen Romanian eläinsuojeluaktivisiten keskuudessa. He ottavat enemmän koiria kuin mitä pystyvät kunnolla hoitamaan.

Myöhemmin iltapäivällä olimme siis jälleen Biobazan portin edessä. Tapasimme englantilaiset eläinlääkärit ja he laittoivat olkia pakettiautoon.


Englantilaiset
eläinlääkärit saapuvat

Biobaza oli jostain syystä soittanut poliisit paikalle

Menimme yhdessä sisälle ja he katsoivat nopeasti aasia ennen kuin lastasimme yhteisvoimin sen autoon. Kysyin yhdeltä eläinlääkäreistä sen pateista, jotka olivat siis rasvaa jota kerääntyy isoiksi muhkuroiksi. Kyseessä oli siis vakavasti ylipainoinen aasi – Save the Dogsin henkilökunnalle jotain ihan tuntematonta. Englannissa se on kuitenkin todella yleistä, ja vaikka se ei ole hengenvaarallista on vaikeaa saada patit pois, vaikka aasi laihtuisikin. Ja jos pattiin tulee haava, voi syntyä komplikaatiota, koska ne eivät parane kunnolla


­

­


­

­

Koska yksi eläinlääkäreistä otti ihan pokkana kuvia koko pelastusoperaatiosta, otin minäkin nopeasti esille kamerani ja kuvasin. Ehdin jopa saada muutaman kuvan pentuaitauksesta ennen kuin meitä pyydettiin laittamaan kamerat pois. Eläinlääkäreiden annettiin tehdä kierros tarhalla, ja taas kerran sain todistaa kammot Biobazan tarhan suljettujen porttien takana. Arvioilta ainakin kolmasosa koirista oli kapisia ja useilla koirilla vaikka mitä erilaisia vammoja, kaikki silmätulehduksista isoihin haavoihin ja murtuneisiin jalkoihin. Yhdellä koirista oli niin paha syyhy että sillä ei ollut lainkaan karvoja enää. Se kitui varmasti todella paljon kutittavista haavoistaan, joita oli ympäri sen kehoa. Haavat aiheutuivat punkeista, jotka söivät kirjaimellisesti sitä elävältä. Koira katsoi minua väsyneenä silmiin pitkään, ja sydäntäni särki. Nojasin eteenpäin ja annoin koiran nuuskia hetken kättäni ennen kuin kuiskasin hiljaa ”olen pahoillani,” ja jatkoin eteenpäin. Toivon niin että se koira on nyt päässyt kärsimyksistään.


Biobazan pentuaitaus

Helvetti maan päällä

Ajoimme takaisin Cernavodaan ja pysähdyimme vielä matkan varrella ja poimimme syyhytautisen koiran mukaamme. Jätimme koirat Medgidiaan ja jatkoimme uudelle tarhalle, jossa katsoimme tarkemmin aasin terveydentilaa. Paikalla siellä oli myös aikaisemmin päivällä Saran ja Laurentiun pelastama hevonen. Romanilapset olivat juoksuttaneet hevosta kovaa vauhtia kärryillä, vaikka hevonen oli aivan riutunut ja sillä oli todella paha tulehdus jalassa. Eläinlääkärit laittoivat sen heti nesteytykseen ja puhdistivat sen haavoja. Kärsimys ei ikinä lopu näiltä eläimiltä Romaniassa.


Biobazan aasi turvassa STD:n tarhalla

Aasin kaviot


Huostaan otettu hevonen

Sara ja Laurentiu miettivät

Myöhemmin illalla kokoonnuimme Serifiin illalliselle. Puhuimme Biobazasta ja siitä mitä olimme siellä nähneet, ja huomasin itse että kävin koko ajan vain hiljaisemmaksi. Lopulta kun eläinlääkärit olivat keskellä vilkasta keskustelua, Sara laittoi kätensä minun käsivarrelleni, enkä pystynyt enää pidättämään kyyneleitäni. Saran ei tarvinnut kysyä, hän ymmärsi. Menimme aikaisin kotiin ja nukahdin heti hotelliin saapuessani ja näin painajaisia Biobazan pennuista.

Seuraavana aamuna hain Lilin ja Cristinan ja ajoimme Medgidiaan. Olimme menossa liikkuvan klinikan mukaan filmaamaan taas dokumenttia varten. Siitä tuli todella mukava aamupäivä, ja oli mahtavaa nähdä kun omistajat toivat lemmikkejään ilmaiseen sterilointiin. Oli myös inspiroivaa seurata Alinaa työssään, sillä hän työskentelee kyllä sellaista tahtia, että vaikka hänellä on useita assistentteja, he eivät tahdo pysyä perässä. Kuitenkin Alina ottaa ajan välittää jokaisesta eläimestä ja kohdella sitä niin kuin se olisi hänen omansa. Alina on kyllä mahtava ihminen.


Liikkuva klinikka

Alina työskentelee

Minä, Lili ja Cristina ajoimme aikaisemmin takaisin Medgidian tarhalle jotta ehtisin tutustua adoptio-ohjelman koiriin. Tiellä kuvasin mm. yliajettua pentua, joka makasi kuolleena tienvarrella, sekä hevosia ja aaseja. Medgidiassa näimme myös todella nälkiintyneen hevosen joka seisoi parkkeerattuna kärryn kanssa. Kuvasin sitä vähän salaa, kun omistaja, romanimies, tuli paikalle ja piiskasi hevosta matkaan. Minulla oli koko ajan auto lähtövalmiudessa, jos olisi tullut kiire. Ei ikinä voi olla liian varovainen, varsinkin kun on kyseessä ihminen, joka käsittelee eläimiä tuolla tavalla.


­

­

Illalla sain taas kutsun Lilin kotiin, ja Lili oli yhdessä Cristinan sekä heidän poikaystäviensä kanssa laittanut ihan mahtavan illallisen. Sen jälkeen istuimme ja keskustelimme niitä näitä, ja yhtäkkiä kello oli jo yli puolenyön ja oli aika lähteä takaisin hotellille.

Seuraavana aamuna hain Saran, hän tuli minun mukanani Bukarestiin, koska olin menossa kotiin. Sara kertoi minulle paljon Cernavodan rakennuksista, kun ajoimme ympäri etsimässä juuri muuttanutta postikonttoria. Hän näytti minulle mm. vanhan lastenkodin, yhden niistä kamalista, joista puhuttiin Suomessakin uutisissa 90-luvun puolivälissä. Lastenkoti suljettiin pysyvästi kun Romaniasta tuli EU-jäsen.


Sara ruokkii alueen koira

Nälkäinen


Entinen lastenkoti Cernavodassa

Suljettu jo muutama vuosi sitten

Bukarestissa Sara näytti minulle vielä toisen lastenkodin, jossa lapsilla oli aiemmin tapana kerjätä ruokaa korkean muurin yli, koska he eivät saaneet tarpeeksi ruokaa lastenkodin henkilökunnalta. Tänään paikkaa johtavat amerikkalaiset ja asiat ovat siellä hyvin.

Sara ajoi minut Laurentiun talon eteen, ja siellä hän otti Laurentiun auton, ja sain seurata häntä loppumatkan lentokentälle. En ikinä tule tottumaan sen kaupungin liikenteeseen, mutta kaikki meni kuitenkin hyvin. Tein lähtöselvityksen ja kotimatka alkoi.


Christina ja Aron

Andreea, Sara ja Marius

Kun laskeuduin Helsinkiin oli Pia minua vastassa, eikä seikkailu ollut ihan vielä ohi. Myöhemmin illalla menimme taas lentokentälle, kun Andreea ja Otilia saapuivat eri lennolla, myös he koirien seurassa. Kaikki meni hyvin ja seuraavana päivänä he osallistuivat meidän match showhumme. Tulimme sen jälkeen tänne Vaasaan, ja he saivat olla täällä lomalla kaikessa rauhassa kaksi päivää. Andreea ja Otilia olivat niin hurmioituneita suomalaisesta luonnosta, erityisesti metsistä sekä järvistä ja merestä. Puhuimme tietysti kaikesta maan ja taivaan välillä ja olin niin iloinen, että heillä oli mahdollisuus tulla pienelle lomalle. He eivät olleet ikinä ennen nähneet ihmisiä kohtelevan eläimiään niin hyvin kuin Suomessa, ja match showssa kyyneleet virtasivat, kun he näkivät vanhoja suojattejaan.

Andreea ja Otilia menivät Helsinkiin ja olivat siellä viimeisen illan Tertun kanssa, ja kun olin vienyt heidät lentokentälle, tuli todella tyhjä olo. Autossa matkalla kotia kohti rupesivat tunteet virtaamaan, kun ajattelin minkälainen viikko minulla oli takana, ja jälleen kerran sain Biobazan syyhyisen koiran sekä pennut silmieni eteen. Kuuntelin Mobyn ”Why Does My Heart Feel So Bad” ja yhtäkkiä rupesin itkemään niin kovasti, etten melkein nähnyt tietä edessäni. Kun pääsin kotipihalle istuin kymmenen minuuttia autossa ja itkin ja itkin, kun sain vihdoinkin päästää kaikki tunteeni irralleen, eikä tarvinnut enää esittää vahvaa. Vaikutan varmasti monien mielestä todella vahvalta ihmiseltä, mutta totuus on että myös minä voin huonosti nähdessäni kaiken mitä Romaniassa tapahtuu, varsinkin kun tuntee olonsa niin avuttomaksi. Ihailen todellakin näitä ihmisiä Romaniassa jotka tekevät tätä päivittäin, vuoden ympäri. Minä luhistuisin.

Taas kerran jätin osan sydämestäni Romaniaan, ja vaikka tämän matkan jälkeinen aika on ollut raskasta, rupean taas muistamaan kaikki naurut, ilon sekä mahtavat keskustelut, jotka olen jakanut näiden mahtavien ihmisten kanssa. He yhdessä koirien kanssa ansaitsevat kaiken mitä voimme heille tarjota ja vielä enemmänkin.

Haluan esittää kiitokset kaikille meidän jäsenillemme, sponsoreillemme, kummeillemme, aktiivisille sekä kaikille, jotka tukevat meitä rahallisesti tai henkisesti. Erityinen kiitos kaikille meidän adoptoijillemme, jotka näyttävät meille kerta toisensa jälkeen, että myös yksilökohtainen auttaminen on tärkeää. Sinä, jonka mielestä adoptioilla ei ole mitään merkitystä, sano se Lizalle, joka oli tuomittu kuolemaan Biobazan tarhalla, mutta nyt on turvassa kaikelta pahalta. Eikö Lizan elämä ollut pelastamisen arvoinen? Minun mielestäni ainakin…

Jenny - 29.8.2009

© 2012 Kodittomien koirien ystävät | Hemlösa hundars vänner | Friends of Homeless Dogs | info@koirienystavat.com