Virheviesti

Deprecated function: The each() function is deprecated. This message will be suppressed on further calls funktiossa menu_set_active_trail() (rivi 2405 tiedostossa /home/koirieny/public_html/includes/menu.inc).

Pia Aasien aika! -projektin avajaisissa, kesäkuu 2011

Olen lähdössä Romaniaan tällä kertaa hieman erilaisin fiiliksin. Yleensä lähden matkaan yksin reppu selässä, mahdollisimman rähjäiset tarhavaatteet repussa, lista kuvattavista ja arvioitavista adoptio- ja kummikoirista mukana ja psyyke valmiina kohtaamaan vaikka mitä kamalaa. Nyt joudunkin miettimään jotakin edes osittain siistiä päällepantavaa mukaan ja ainoa lista koirista on se, jossa lukee mukanani Suomeen tulevien koirien nimet. Sen lisäksi minulla on matkassa mukana 14v tyttäreni, jolle haluan vähän raottaa verhoa siitä mitä äiti Romaniassa puuhaa, tosin tietoisena siitä, että tämä matka on teinin silmille sopivaa katsottavaa. Ei mitään liian raakaa tai ahdistavaa.

Mutta kuten otsikko sanoo: It´s Donkey Time!! On aasien aika!! Matkani tarkoitus on osallistua Kodittomien koirien ystävät ry:n edustajana Romanian ensimmäiseen aasiterapiaratsastusprojektin vihkimistilaisuuteen. Olemme yksi sponsoreista; kunniatehtävämme on pitää aasit hyvässä kunnossa kustantamalla niiden ravinto ja hyvä hoito. On todella mahtavaa että KKY saa olla mukana tällaisessa historiallisessa ja merkittävässä tapahtumassa!! Tämä on periaatteessa pieni askel, mutta kuitenkin erittäin suuri askel Save the Dogsin ja muiden tukijoiden työssä Romanian kodittomien eläinten ja ihmisten auttamisessa. Neljä Cernavodassa pelastettua aasia on koulutettu terapiaratsuiksi ja nyt näiden ihanien eläinten seurasta pääsevät nauttimaan Bukarestilaisen Don Orione keskuksen orpokodin lapset.

Matka Helsingistä Bukarestiin kestää, sillä lennot ovat myöhässä Frankfurtin kentän remontin ja muuttotöiden vuoksi, mutta saavumme perille suhteellisen hyvissä ajoin, vain vajaat pari tuntia myöhässä. Vastassa meitä on 36 asteen helteen lisäksi Sara ja Laurentiu Save the Dogsista. Treffaamme kentällä myös Italian edustajia ja STD:n ystävämme Selena Milanosta tulee mukaan samalla kyydillä hotellille. Matkalla hotelliin saamme pikaopastuksen Laurentiulta, pesunkestävältä Bukarestilaiselta, kaupungin tärkeimmistä rakennuksista. Tämä on 7. reissuni Romaniaan, mutta vasta nyt näen ja koen itse Ceausescun palatsin, Musiikkitalon ja Riemukaaren. Todella vaikuttavia ja upeita rakennuksia, jotka ovat nähneet Romanian historian kauhun ja riemun hetket! Moderni Bukarestin keskusta Chanelin ja muiden merkkiliikkeiden kera on jotakin aivan muuta verrattuna siihen, johon olen aikaisemmilta matkoiltani tottunut. Katukoiria ei luojan kiitos edes näy. Siinä liikenteen sekamelskassa yksikään koira ei selviäisi hengissä. Koirat palaavat kaduille yön pikkutunneilla, kun on rauhallisempaa ja viileämpää.

Heitämme kamppeet hotelille ja teemme Selenan kanssa” pika-sightseeingin” kävellen lähimaastoon. On kuuma, kovasti liikennettä ja näemme vain muutaman koiran matkan varrella ja niilläkin pannat kaulassa. On todella uutta nähdä kuinka paljon Bukarestilaisilla on koiria lemmikkeinä. Näemme mm. rottweilerin, bordeaundoggin, newfoundlandilaisen, bichon sukuisia palleroita ja mäyräkoiran hihnassa omistajan kanssa. Mäyräkoiran omistaja on vanha mies, enkä pysty olemaan hiljaa, vaan ihailen koiraa ääneen ja mies antaakin meidän ylpeänä pikkuisestaan taputella ja rapsutella mäyristään, joka on aivan valloittava otus. Olen toisaalta onnellinen että ihmiset välittävät eläimistään, mutta samalla herää kysymys: miksi ette välitä kodittomista, eivätkö ne ansaitse rakkautta ja huolenpitoa?!

Illalla tapaamme Belgialaisessa ravintolassa Laurentiun, Selenan sekä Italian TV:n toimittajan, tuottajan sekä ääni- ym. henkilökuntaa. Avajaiset tullaan kuvamaan Italian tv:lle. Seuraamme liittyy myös aivan mahtava henkilö, Paideia järjestön johtohahmo, italialainen pappi, Don Fabrizio. Syömme ja seurustelemme, puhumme myös paljon lapsista; kasvatuksesta, terveistä ja sairaista sekä työstä lasten parissa. Nyt ollaan ammatillisesti minun omimmalla alueellani. Italialaiset intoutuvat keskustelemaan välillä kiivaasti italiaksi ja saan huomioitua tytärtäni, joka luonnollisesti on hieman pyörällä päästään moisesta kansainvälisestä meiningistä. Rättiväsyneinä menemme nukkumaan ja aamulla herätys onkin aikaisin, jotta ehdimme ajoissa Don Orione keskukseen.

Tosin ehdimme sitä ennen kuitenkin vaihtaa äidin ja tyttären välisiä kipinöitä eksymällä Bukarestin kaduille aamukävelyllä. Mutta on ilo todeta kuinka miljoonakaupungistakin löytyy auttavaisia ihmisiä ja kun yrittää vielä kommunikoida Romaniaksi, saa leveän hymyn ja pisteet paikallisilta! Löydämme hotellille noin puolituntia ennen lähtöä, helpotuksen huokaus! Tosin Laurentiu olisi meidät varmasti poiminut ”jostain” kyytiin, jos emme olisi omin avuin löytäneet.

Hotellin eteen alkaa kokoontua paljon porukkaa, osa jo tuttuja, osa Don Orione keskuksesta. Minibussi kuljettaa Italian tiimin perille. Minä, tyttäreni ja Donkey Sanctuaryn Karen Englannista huristelemme Laurentiun kyydissä. Otan mukaan myös kassillisen pehmoleluja keskuksen lapsille.

Ajo Don Orioneen kestää puolisen tuntia ja olen todella ihmeissäni nähdessäni suuren, modernin rakennuskompleksin ja isot nurmialueet. Odotin jotain pienempää ja vaatimattomampaa. Pihalla on myös kirkko. Hallitsevana ja kauniina lisänä keskuksen pihalla on patsaat isä Don Orionesta ja Jeesuksesta; kahdesta henkilöstä joiden henkisen perinnön avulla tämäkin lastenkoti toimii.

Sara on meitä vastassa ja pihalla on paljon muitakin henkilöitä. En pysy enää kärryillä kuka on kuka, mutta Don Orionen papit erotan, vaikka osalla onkin ihan tavalliset vaatteet. Tapaan myös Suomen Suurlähetystön edustajana paikalle saapuneen Hanna Kumpusalo-Tyukalovin ja lähdemme yhdessä kiertämään paikkaa. Suurin osa puhuu italiaa, mutta kun lähdemme kierrokselle, meillä on laitoksen vastaava mukana ja hän kertoo talosta englanniksi. Yritän unohtaa että äänimies mikkeineen ja tv kuvaaja kameroineen loikkii ja sohii rinnalla, edessä, takana ja tuo kameran välillä liiankin lähelle. Luotan siihen että vaikka paljon kuvataan, suurin osa filmistä tullaan leikkaamaan pois. Tarvitaan paljon materiaalia että saadaan muutama minuutti ulos tv:stä.

Kaikki on hyvin modernia ja siistiä. Osastolla on pysyvästi 18 enemmän tai vähemmän vammaista lasta, lisäksi paikalla käy ihan yksittäisiä perheitä saamassa terapiaa ja hoitoja omille lapsilleen. Yhdessä huoneessa on aina 3 lasta ja se värimaailma, jossa lapset saavat elää on mahtava. Keskustelen oppaan kanssa Suomen vastaavista laitoksista ja tämä 1995 rakennettu keskus vetää kyllä vertoja täysin Suomen vastaaville. Tosiasia edelleen silti on, että kunnalliset orpokodit Romaniassa ovat jotain aivan kamalan surullista. Täällä kuitenkin lapsia hoidetaan hyvin ja rakkaudella.

Osastolla henkilökuntana on Don Orionen Sisarten lisäksi lastenhoitajia, sairaanhoitajia ja lääkäreitä. Myös erilaiset terapeutit ovat työssä mukana. Alemmassa vastaavassa kerroksessa on vanhuksia, jotka tulevat joko sukulaistensa tuomina tai heidät huonokuntoisimmat poimitaan kadulta. Moni odottaa jo viimeistä matkaa. Näin se menee täällä, kuten tarhalla: kun yksi lähtee, toinen avuntarvitsija saa paikan. Entisenä Koskelan sairaalan vanhusten sijaishoitajana ja Auroran sairaalan lastenhoitajana näky on erittäin tuttu, mutta myös paljon viihtyisämpi. Tosin mainitsemani laitokset Helsingissä ovat puhtaasti sairaaloita.

Kyselen oppaaltamme myös Romanian lasten kansainvälisistä adoptioista. Ne on kuulemma lopetettu kaksi vuotta sitten, koska niihin liittyi monessa tapauksessa ihmiskauppaa ja lapsia myytiin eteenpäin mm. elintenluovuttajiksi. Mikään julmuus ei riitä kun olet syntynyt huonojen tähtien alla, olit sitten eläin tai ihminen! Tuntuu pahalta kun tietää kuinka paljon Romaniassa on orpoja lapsia vailla kotia ja vanhempia, ja kuinka paljon Suomessakin on hyviä ihmisiä jotka eivät voi saada omaa biologista lasta ja olisivat valmiita adoptioon.

Kun lopetamme kierroksen sisällä lapset ja vanhukset ovat kaikki ulkona, koska sää on hyvä. Asukkaat viedään ulos joka päivä ja pihalla istuukin mummoja ja pappoja varjossa tuoleissaan, sekä lapsia touhuamassa pitkin pihaa, osa omatoimisesti, osa avustajan kanssa. Kuvat tässä kertomuksessa ovat tarkoituksella otettu niin että niistä ei voi tunnistaa asukkaita.

Kokoonnumme keskuksen etupihalle ja vuorossa on erilaisia puheita ja kiitoksia projektiin liittyen. Mukana on mm Italian suurlähettiläs. Kaikki puheet pidetään italiaksi, joten ohi menee moni juttu ja mielessä käy että tarttis varmaan mennä syksyllä taas työväenopistoon! Saan kuvattua videolle jonkin verran puheita vaikka seisonkin sponsoreiden rivissä. Kun tulee oma vuoroni puhua, sammuu videokamera ja tyttäreni hoitaa kuvauksen kameralla. Sinänsä huvittavaa tässä omassa osuudessani on se, että saan kuulla vasta keskukseen savuttuani että minulla on puhe pidettävänä. Sara kuiskaa että tiesitkö, että pidät puheen täällä. Sanoin että en tiennyt, mutta nyt tiedän. :)

On hyvä etten ehtinyt liikaa miettiä mitä sanon, joten sanoin vain kaiken oleellisen. Haluan jotenkin huomioida paikallisia, joten esittelen itseni romaniaksi, mutta loppu sujuu turvallisesti englannilla joka sitten tulkataan romaniaksi. Kerron että me KKY-läiset Suomessa olemme onnellisia sekä ylpeitä osallistumismahdollisuudesta ja meille on suuri kunnia olla osa tätä projektia. Kerron muutamalla lauseella yhdistyksestämme ja toivon menestystä projektille sekä mahdollisimman monia uusia vastaavia projekteja Romaniaan. Siinä puhuessani toivon, että kaikki Suomessa olevat aasiprojektiin osallistuvat lahjoittajat voisivat kokea juuri sen hetken. Kuinka tärkeä ja hyödyllinen juttu tämä on, ja kuinka kiitollisia nämä ihmiset täällä ovat ja kuinka hyvin nuo 4 aasia voivat ja saavat elää jatkossakin. Heidän elämällään on todella suuri tarkoitus. Ja tästä kaikesta saamme oman osuutemme hoitaaksemme kiittää aasien tukijoita Suomessa. Ilman lahjoittajia emme olisi tässä! KIITOS!!

Se tunne, kun on kerätty rahaa ja saa nähdä kuinka se menee oikeaan kohteeseen ja auttaa niin monia, saa ihon kananlihalle liikutuksesta ja tyytyväisyydestä. Mietin miten voisimme yhdistyksessä jatkossa välittää ihmisille faktaa, ilosanomaa ja kiitollisuutta siitä, että ovat mukana ja samalla, miten saada jatkumaan tämä mahtava projekti? Meidän suomalaisten tehtävä on pitää hengissä ja hyvinvoivina nämä 4 työuransa aloittanutta aasia jatkossakin: Boss, Ioan, Sile ja Claudio. Entiset hylätyt, Save the Dogsin pelastamat, ovat nyt hyödyksi niin monelle. Mutta uskon ja luotan, että meistä on siihen!

Lyhyen puheeni jälkeen on vuorossa Donkey Sanctuaryn Karen. Hän kertoo elävän esimerkin lapsesta, joka ei monien muiden ongelmien lisäksi suostunut puhumaan. Aasiterapian avulla hän alkoi pikkuhiljaa tulla kuorestaan ja hänen ensimmäinen sana olikin ”donkey” eli aasi.

Yhteisen rukoushetken ja aasien siunauksen jälkeen siirrymme talille, jossa iso punainen nauha rusetin kera kiertää tallia ja aitauksessa jo pitkät korvat heiluvat uteliaina ja neljä paria sieraimia kohoaa ilmaan ihmetellen mikä poppoo heidän aitaustaan lähestyy. Papin pitämän siunaus- ja rukouspuheen jälkeen pieni tyttö hoitajansa kanssa avaa ison punaisen rusetin ja aasien aika on nyt alkanut! Aplodeja ja hurraa huutoja! Tallin yläosaan on kiinnitetty kyltti, jossa on kaikkien sponsoreiden logot. Myös meidän!

Saamme pienen näytteen ratsastussessiosta ja aasit lähtevät kiltisti hoitamaan virkaansa. Pienet lapset nauravat ja hymyilevät mennessään.

Virallinen osuus on nyt ohi ja meille tarjoillaan juotavaa ja syötävää keskuksen toisessa rakennuksessa. Pöydät notkuvat juustoista ja paikallisista leivonnaisista. Kaadan kannusta lasillisen mehua janoon ja kippaan sen kurkusta kerta huikalla ja se onkin viiniä! No, ei tässä ennekään ole lasiin syljetty. Teinin kommentti vieressä on: ”Ai, ihan kun et ois tiennyt, että siinä on viiniä”... No en tiennyt!

Keskustelemme suurlähetystön Hannan kanssa erilaisista asioista. Hanna on tosi mukava ihminen ja kiinnostunut Romanian eläintilanteesta. Hän myös jaksaa vastailla uteliaan kysymyksiin, mm minkälaista on elää Romaniassa ja kuinka Juhannus sujuu suomalaisilta maassa. Pian Hannan täytyy lähteä takaisin työpaikalle. Sara hyvästelee ja kiittää häntä paikalla olosta.

Otan vielä muutamia kuvia ulkona ja sitten Karenin kanssa lähdemme takaisin hotellille Laurentiun kyydissä. Harmittaa etten ehdi sanomaan Selenalle heippoja, mutta olemme sitten yhteydessä puhelimitse. Selena ja muut italialaiset lähtevät kotiin illalla, meidän lentomme lähtee aikaisin aamulla.

Kuumuudesta ja uupumuksesta huolimatta päätämme tyttäreni kanssa eksyä vielä kerran kunnolla Bukarestin kaduille. :) Käynti apteekissa pelastaa hankaumat jaloissa ja mietin Pedigreen myymälän ulkopuolella, että pitäisikö ostaa koirille tuliaisia, mutta päätän sattuneesta syystä boikotoida liikettä. Risteyksessä keppiin nojaava, aamutakkiin pukeutunut mummo tulee pyytämään rahaa leipää varten ja anna hänelle muutaman lein. Matkalla takaisin hotelille sama mummo tulee vastaan ja tervehtii meitä iloisesti.

Ilta sujuu pakatessa ja levätessä, kello soi 3.50 ja hotellin mukava nainen tilaa meille taksin. On varoitettu niin paljon huijari takseista, että vaikka näen heti taksin olevan ”oikea” asioin kuskin kanssa romaniaksi. Varmuuden vuoksi, eihän mies tajua kuinka paljon tai vähän oikeasti puhun romaniaa.

Samalla kun astumme ulos taksista kentällä Save the Dogsin auto kaartaa parkkiin. Andreea siellä jo huitoo iloisesti Mariuksen siirrellessä bokseja. Isot halit kaikille ja koirat valmiiksi lennolle. Nyt mukana tulee 3 koiraa: Lora, Valerie ja Lonely. Lonely saa surullisen nimensä tilalle omistajaltaan, yhdistyksen Arjalta, suloisen nimen: Rosie.

Kaikki koirat ovat aina ihania ja mahtavia ja varsinkin se, että ne pääsevät Suomeen. Mutta pakko tunnustaa että joskus joku koira pujottelee omaan sydämeen tarhalla voimakkaammin kuin toinen. Oikeastaan tarhakäynneillä yrittää suhtautua todella neutraalisti kaikkiin ”tietyllä tasolla”. Omassa kuuden koiran laumassa ei ole nyt tilaa uudelle tulokkaalle! Sydämeen pujotteli kuitenkin viime tarhakäynnillä kuin ohjus pieni, pullea, lyhytjalkainen Lora. Edellisellä kerralla Medgidiassa lupasin Loralle, että hankin kodin ennätys vauhdissa ja niin vain kävi, että jo viikko siitä Loran tuleva omistaja pariskunta käveli messuilla vastaan! Sain kunnian tuoda Loran Suomeen. Loran boksimatkakaverina ollut Valerie on hänkin aivan viehättävä koiratyttö, joka matkasi myös loistavaan kotiin. Samalla lennolla Suomeen tuli myös Dor, joka saa totaalisen uuden elämän Suomessa. Yhdistyksen Marianna ja Samuli olivat myös kentällä vastassa ja hyvä niin, koska hommia oli jokaiselle paljon! Valokuvauksesta puhumattakaan.

Muutamaan päivään Romaniassa mahtuu aina niin paljon. Tällä kertaa olo oli myös hieman ontto, koska en käynyt ollenkaan tarhalla, mutta seuraavalla kerralla sitten on taas aika keskittyä koiriin. Sekin on myönnettävä, että omalle psyykelle on tervettä joskus nähdä pelkkää iloa ja positiivisia asioita. Kaikki me kuitenkin tiedämme sen tosiasian, että Romania on täynnä surullisia ja julmia tarinoita. Mutta tämä matka antaa jälleen uskoa siihen että edistystä tapahtuu. Kun vain jaksamme yhdessä uskoa, osallistua ja auttaa. Kaikki eivät voi, pääse tai kykene matkaamaan paikan päälle, eikä se ole tarkoituskaan, mutta se suurin apu tapahtuukin täällä Suomen päässä. Lahjoitukset menevä t aina perille ja niiden avulla toiminta jatkuu. Kiitos siitä kaikille!

Olette tervetulleita tutustumaan Aasien aika! - projektiin sille varatussa omassa osiossa kotisivuillamme.

Pia, 26.6.2011

© 2012 Kodittomien koirien ystävät | Hemlösa hundars vänner | Friends of Homeless Dogs | info@koirienystavat.com