Virheviesti

Deprecated function: The each() function is deprecated. This message will be suppressed on further calls funktiossa menu_set_active_trail() (rivi 2405 tiedostossa /home/koirieny/public_html/includes/menu.inc).

Pian matkakertomus lokakuu 2016

Aina lähtiessäni Romaniaan, käyn mielessäni läpi saman prosessin. Aluksi olen iloinen ja innoissani, mutta mitä lähemmäs lähtöpäivä tulee, sen enemmän ahdistun; mitä siellä tällä kertaa näen ja koen, sekä kuinka oma lauma pärjää Suomessa? Edellinen päivä ennen matkaa on melkoista henkistä "kakomista". Kaikki nämä tunteet ovat kuitenkin poispyyhittyjä, kun astun Bukarestin kamaralle. Oma lauma ei voisi paremmin pärjätä suojassa, turvassa, lämpimässä ja vatsat täynnä ruokaa. Ahdistuskin vaihtuu tyytyväisyydeksi siitä, että lähdin, sillä ehkä minusta on edes hetkeksi jotakin hyötyä ja kuitenkin muutama koira pääsee mukanani Suomeen omiin perheisiin jakamaan samat ilot kuin oma laumani.

Lokakuinen sää oli lähtiessäni Helsingistä ja saapuessani Bukarestiin kutakuinkin sama molemmissa. Aurinko näyttäytyi välillä ja aiheutti joihinkin valokuviini illuusion kesästä, mutta kylmää silti jo oli. Sään kylmyys Romaniassa tuo mukanaan aina surun tulevasta talvesta ja siitä, kuinka koirilla alkaa se ankein aika vuodesta. Moni ei selviä. Varsinkin pienet pennut, heikot ja vanhukset ovat monasti tuhoon tuomittuja..niin ihmisissä kuin koirissa, jos päänpäällä ei ole kattoa ja pakkaset ovat kovat. Suomeen satava ensilumi ei ikinä aiheuta minussa samaa iloa, kuin normi ihmisessä, koska lumi tuo mieleen vain Romanian palelevat eläimet.

Kentällä minua ja tyhjiä koirabokseja oli vastassa Ion, yksi lempikuskeistani. Hän on mahtava romaniankielen opettaja, kun puhuu niin rauhallisesti ja selkeästi, että keskustelu ei tuota tuskaa :) Liikenne sujui suhteellisen mukavasti, vaikka perjantain ruuhka oli pahimmillaan. Isot rekat suuntasivat kohti Bulgarian rajaa ja henkilöautot suunnistivat suurkaupungista kohti viikonlopunviettoa pienempiin kaupunkeihin.

Matka eteni mukavasti kuulumisia vaihtaen. Seurasin, kuinka ajoittain pellon reunassa paimenet koiriensa kanssa paimensivat vuohi-, lammas- ja lehmälaumojaan (pyyhin mielestäni ajatuksen siitä, mitä eläimille jossain vaiheessa tapahtuu. Ainakin nämä eläimet saavat vielä laiduntaa, eivätkä ole teljettynä tehotuotantolaitoksiin. Suomikin teurastaa.

Havahduin pian ensimmäiseen auton alle jääneeseen koiraan. Onnettomuus oli tapahtunut ihan äskettäin, koska koiran ruumis oli vielä ihan tuore. Syvät haavat, ruhjeet ja vammat kertoivat, että lähtö oli tullut erittäin nopeasti. Onneksi. Tämä pieni ruskea pörröturkki ei enää kärsi nälästä, kylmästä tai kivuista. Näky vetää aina hiljaiseksi, mutta samaa reaktiota se ei enää aiheuta, kuin ensimmäinen näkemäni koiran ruumis vuosia sitten. Silloin itkin. Mietin, että minusta on tullut aika kova ja kyyninen? Toisaalta, ei täällä kannata sellaisten kulkea, jotka eivät näitä realiteettejä kestä. Itku ei auta ja jonkinlainen itsesuojelumekanismi se kaiketi on, joka meidät aika ajoin kovettaa. Itken sitten kotimatkalla,salaa, jos kyyneleitä riittää..

Cernavodan kaupunki häämötti parin tunnin kuluttua edessämme ja ajoimme suoraan STD:n toimistolle, joka sijaitsee nykyään eri rakennuksessa kuin ennen. Pieni kuulumisten vaihto toimiston porukan kanssa ja kävin vielä pyörähtämässä vanhalla tarhalla. Itselleni on tärkeää käydä tervehtimässä mahdollisimman monta tuttua työntekijää tarhalla, sillä aika on aina liian lyhyt ja joskus vaan ei ehdi moikata kaikkia. Jälleennäkeminen oli iloinen ja lämmin, kuten aina ja tälläkertaa kukaan ei onneksi ollut valkannut minulle uutta perheenjäsentä valmiiksi! Viime vuonnahan niitä tuli minulle kaksin kappalein :) Nyt, kun vielä itse pystyisin vastustamaan koirien katseita, sillä oma laumani on totaalisen täynnä!

Tarhalla oli tällä kertaa myös Ruotsista Hundhjälpeniltä koiria hakemaan tulleet Ulrica ja Sarah. Ulrica on jo vanha tuttu ja olimme iloisia, että vihdoin taas näämme. Ulrica oli tullut hakemaan Medgidiasta pientä vanhuskoira Guccia. Tuttu koira Suomen kummiohjelmasta sai vihdoin oman kodin! Gucci ei oikein antanut kenenkään ihmisen koskea itseensä, mutta vuosien varrella huomattiin, että Ulricaan se suhtautui aina toisin. Gucci siis valitsi Ulrican ja matka kotiin häämötti. Samalla lennolla Ruotsiin lähti myös Staadin tarhalta viimeinen Bellan, tuon pienen kadulta raskaana löydetyn mustan koiran pentu Kenzo. Bella itse on Suomessa ja niin on myös pentunsa Zen, joka muutti luokseni vuosi sitten. Muut pennut, Bliss ja Kevin, ovat Italiassa.

Seuraava päivä kului Mihaelan kanssa Staadin tarhalla. Mihaela on onneksi saanut kaksi apulaista Simonan lisäksi, mutta rahasta on kaikin puolin tiukkaa, eikä koskaan tiedä, milloin palkanmaksuun ei enää ole varaa. On ilahduttavaa nähdä, kuinka nämä jo iäkkäämmät henkilöt aidosti rakastavat koiria ja koirat rakastavat heitä.

Kävimme välillä syömässä ja tutustuin samalla matkalla kahteen kadun kasvattiin. Toinen asusti rannan tuntumassa ja koska se oli niin sosiaalinen ja hyväkuntoinen, uskon, että alueen ravintoloitsijat antoivat sille sekä ruokaa että seuraa. Koira oli katukoirakategoiriassa isokokoinen ja julmetun upea. Mihaelan hoitaessa asioitaan puhelimessa, vietin tovin tämän ruskean koiran kanssa. Sain myös huomata miten eri tavoin ihmiset suhtautuivat koiraan. Paikalliset tuntuivat pelkäävän sitä, turistit seurasivat mielenkiinnolla koiran touhuja ja osa ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Koira esim. meni häntä heiluen erään perheen luo ja perheen äiti jähmettyi kiljumaan paikalleen. Muut perheenjäsenet alkoivat huitoa ja huutaa koiraa pois. Siinä vaiheessa vislasin kerran ja kutsuin koiraa, jotta perhe luulisi sen olevan minun koira. Perhe tuijotti minua, kun koira lähti iloisesti loikkien luokseni ja sai vielä kunnon rapsutukset ja aterian. Tästä koirasta ei jäänyt paha mieli, sillä tuntui olevan asiat aika hyvin.

Toinen tapaamani koira eleli ihan rautatien kupeessa talon alla. En tiedä oliko siellä muita, mutta tämä oli vielä pentu. Se olisi kovasti halunnut tulla luo, mutta lopulta pelko voitti ja se pinkoi takaisin talon taakse. En voinut jäädä koiraa enää odottamaan takaisin, sillä olin kokoajan kiskoilla ja juna pyyhälsi vauhdilla kohti. Mietin surullisena, että viekö pakkaset tämän pennun mukanaan vai vauhdilla pyyhältävä juna. Näitä onnettomia on Romania täynnä ja sitä tuntee itsensä niin mittömäksi ja turhaksi kaiken sen mahdotomuuden äärellä.

Kävimme Mihaelan kanssa katsomassa eräässä talonröttelössä asuvan perheen luona olevia pentuja, jotka otetaan tulevaisuudessa tarhalle. Koiria oli joka lähtöön ja Mihaela huolehti, että koirat ja myös perhe sai ruokaa. Perhe eli todella vaatimattomissa oloissa ja jälleen mieleni valtasi masennus tulevasta talvesta Perhe vastustaa koirien vientiä tarhalle, mutta koirien on parempi päästä adoptio-ohjelmaan, sillä perhe ei pysty niistä huolehtimaan ja steriloimattomina ei-toivottujen pentujen määrä vain kasvaisi.

Päivä hurahti nopeasti. Illalla olin jälleen Cernavodassa ja ehdin vielä tavata tuttujen lisäksi STD:llä työskentelevän Belgialaisen eläinlääkäri Mettin.
Majapaikkani alakerrassa vietettiin häitä, joten sain nauttia musiikista yön pikkutunneille. Euroteknobiitin sijaan näissä häissä soitettiin perinteistä romanialaista kansanmusiikkia ja se oli erittäin miellyttävä kokemus...siis jos pitää romanialaisesta kansanmusiikista :)

Sunnuntain vietin hevosten, aasien ja uuden tarhan koirien sekä henkilökunnan kanssa.  Pieni aasinvarsa Andrei valloitti minut luonnollisesti kertaheitolla ja fanitukseni kohde heppa Dominiq myös myhäili tyytyväisenä heinänsyönnin lomassa. On niin sydäntä lämmittävää nähdä nämä hyvinvoivat hevoset ja aasit, kun miettii, mikä niidenkin historia on ollut. On myös onni, että Suomesta löytyy ihmisiä, jotka haluavat taata näiden eläinten hyvinvoinnin kummiudellaan. Mahtavaa oli myös nähdä, että uusi klinikka alkaa nousta pikkuhiljaa, vaikka vielä on pitkä matka siihen, että se on täydessä toiminnassa. Lahjoitusvaroin rakennettava klinikka nousee sitämukaan, kun varoja saadaan ja kuten uuden tarhan kohdalla, niin myös tässä projektissa suurin merkitys on STD:n yhteistyömaiden lahjoittajilla. Tavalliset eläinrakkaat ihmiset lahjoituksillaan saavat yhdessä aikaan jotain suurta, kun kaikkien voimat yhdistyvät. Sen vuoksi pienimmälläkin lahjoitussummalla on suuri merkitys.

Alussa kerroin, kuinka Romaniaan lähto aina ensin ahdistaa. Paikanpäällä ahdistus on tipotiessään ja olen onnellinen, että saan taas lisävoimia jatkaa vapaaehtoishommissa Suomen päässä. Aina on myös yhtä haikeaa lähteä kotiin. Eli tunteiden vuoristoradassa istumista tämä touhu kaikin puolin! Fiilis on silti hyvä, kun lensin Suomeen, sillä matkakumppaneina minulla oli tällä kertaa Dragan, Valentina ja Apple. Näille koirille tämä lento oli erityisen tärkeä, sillä Helsingissä heitä vastassa olivat omat ihmiset. Taakse jäi katukoira- ja tarhaolot! Edessä toivottavasti pitkä elämä rakastettuina kotikoirina.

26.11.2016
Pia/KKY ry

© 2012 Kodittomien koirien ystävät | Hemlösa hundars vänner | Friends of Homeless Dogs | info@koirienystavat.com