Virheviesti

Deprecated function: The each() function is deprecated. This message will be suppressed on further calls funktiossa menu_set_active_trail() (rivi 2405 tiedostossa /home/koirieny/public_html/includes/menu.inc).

Mariannan matkakertomus 20.-22.1.2011

Mies ja koirat hoitoon miehen isovanhemmille ja kokka kohti Romaniaa - niin alkoi Romanian-matkani tällä kertaa. Toisin kuin syyskuun matkallani, jolloin ykkösterminaaliin tuskin mahtui ahtautumaan, tällä kertaa lähtöselvitykset sujuivat seesteisesti; edelläni jonotti check-inniin vain kolme ihmistä. Lentokoneessa tarjoiltiin tietenkin liharuokia, enkä minä vieläkään ole onnistunut päivittämään Lufthansan matkustajastatukseeni, että olen kasvissyöjä. Mutta kun määränpäänä on Romania, kinkkuvoileivän käärii mielellään servetin sisään ja piilottaa laukkuunsa, koska kohta ympärillä on silmäpareja, jotka tietävät kuinka todellinen nälkä runnoo suolia.

Välilasku tapahtui Frankfurtissa. Frankfurt merkitsee minulle ensisijaisesti kaupunkia, jossa kirjailijanero Johann Wolfgang von Goethe syntyi. Ja koska tiikeri ei pääse eroon raidoistaan, piti Goethen kotikaupunkia hiukan fiilistellä aamiaisella Goethe Barissa.

Matkalukemistoni ei kuitenkaan tällä kertaa ollut Goethea, vaan J.M. Coetzeen romaani Disgrace. Kirjassa on kohtaus, jossa maatilalle tunkeutuneet miehet raiskaavat tilan omistajan Lucyn, yrittävät polttomurhata hänen isänsä ja tappavat telotustyyliin Lucyn hoitokoirat aitauksiinsa. Kuvaus siitä kuinka mies painoi kiväärinpiipun kiinni raivokkaasti haukkuvan schäferin kalloon ja laukaisi aseen aiheutti minussa sanoinkuvaamatonta pahoinvointia. Kesti pitkään, ennen kuin pystyin jatkamaan lukemista.

Matkalla tarhalle näin sitten auton alle jääneen koiran, jolla ei ollut päätä. Se oli liiskautunut asfalttiin. Hämmentävää kyllä selviydyin nopeammin tästä näystä kuin romaanin koirantappokohtauksesta. Ehkä siksi, että Lucyn hoitokoirilla oli vielä mahdollisuus pelastua kuolemalta, romanialaisella katukoiralla ei ole (paitsi niissä harvoissa paikoissa, joista yhteen olin nyt onnekseni matkalla). Tai ehkä siksi, että Lucyn hoitokoirat ovat fiktiivisiä, auton alle jäänyt koira oli ja on todellinen. Minun pahoinvointini ja itkuni eivät auta kallonsa autotielle rusentanutta koiraa eikä sen vielä hengissä olevia lajitovereita. Ei Romaniaan matkusteta itkemään, vaan auttamaan. Haavat nuollaan matkan jälkeen.

Kahden tunnin matka Bukarestista Cernavodaan todisti jälleen kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että ihmiset elävät kurjissa hökkeleissä, joista jokikisen takapihalla on oma kaatopaikka, tunkio. En voinut kuin ihmetellä, miten lapset ikinä selviävät hengissä aikuisikään saakka kaiken sen roskan ja saastan keskellä… Tunkiot ovat hygieniapommi, mutta ne ovat myös kulkukoirapopulaation ehtymätön ruuanlähde. Niinhän koira lienee aikoinaan kesyyntynytkin, kun rohkeimmat villikoirat ovat uskaltautuneet ihmisasutusten lähelle syömään ihmisten jätteitä. Mikäli koirista haluttaisiin oikeasti eroon, tunkioista olisi todellakin luovuttava. Samalla ratkeaisi muutama muukin ongelma.

Toinen silmäänpistävä seikka on, että siellä missä tehdään töitä, esimerkiksi rakennetaan, on aina myös koiria. Kyseessä on niin kutsutut yhteisökoirat, joita vaikkapa rakennusmiehet kollektiivisesti ruokkivat työmaallaan. Yhteisökoirat ovat Romaniassa ja monessa sen kaltaisessa maassa erittäin yleinen ilmiö. Juuri näiden koirien steriloiminen olisi ensisijaisen tärkeää, koska niiden ravinto on tasokkaampaa kuin katukoirien ja niiden jälkeläisillä on parempi suoja kasvaa ja kehittyä kuin kadulle synnyttävällä koiralla, mikä tarkoittaa, että ne tuottavat paljon pentuja maailmaan, johon ei tarvittaisi enää yhtään koiraa lisää.

Jäin myös miettimään, miten käy koirille, kun rakennustyömaa saadaan joskus valmiiksi, sillä valmistuuhan kaikki aikanaan, Romaniassakin. Mikäli työmiehet katoavat sementtimyllyjen ja rakennustelineiden myötä ottamatta koiria mukaansa, miten niiden käy, kun niiden aiempi kotipaikka on muutettu lähiöksi tai tehdashalliksi, kun ne eivät enää saakaan ihmisten tähteitä?

Kun saavuin Cernavodan tarhalle, kaikilla oli kiire. Vain hetki aiemmin Jack-niminen koira oli kuollut anestesiaan, kun hänen hampaitaan oli putsattu. Jackin oli tarkoitus lähteä Ruotsiin 26. tammikuuta. Pieni Jack-parka oli odottanut omaa kotia tarhalla jo pitkään ja juuri kun hän oli pääsemässä omaan perheeseen, hän menehtyi. Ruotsin Hundhjälpen käynnisti kampanjan, jonka turvin kerätään rahaa sydämen happipitoisuutta tarkkailevaa mittaria varten, jotta jatkossa tällaisilta onnettomuuksilta säästyttäisiin. Uutisen on täytynyt olla äärimmäisen raskas myös Jackia odottaneelle perheelle, sillä kiintymisprosessi koiraan alkaa jo adoptiopäätöksestä ja uuteen perheenjäseneen valmistaudutaan monenlaisilla hankinnoilla ja järjestelyillä, joista merkittävimmät tapahtuvat mentaalipuolella. (Tai ainakin omalla kohdallani viimeiset päivät ennen Onni-koirani saapumista Suomeen kuluivat silittelemällä Onnin kuvia tietokoneen hiirellä… :D)

Tarhalla oli paljon koiranpentuja ja pikkukoiria, jotka kaikki käyttäytyivät ihailtavan rohkeasti minua kohtaan. Yritin jakaa aikaani jokaiselle, jotta hyvä kuva ihmisistä säilyisi näiden pikkuisten mielissä. Kiertelin myös isojen koirien luona ja valokuvasin siinä määrin, kuin huonot taitoni antoivat myöten. Kaikkialle minua seurasi jylisevä haukkuminen sekä nuori, suloinen koira, joka oli samanaikaisesti aivan hirveän arka ja hirveän utelias. Aloitin hänen kanssaan namita ja ystävysty –ohjelman, ja koira oppi hyvin nopeasti että minua kannattaa seurata, koska lähestyminen palkitaan aina herkuilla. Jo varttitunnissa kehitystä oli tapahtunut siinä määrin, että koira haisteli kättäni.


­

­

­

­

Muuten olinkin tarhalla ylimääräinen. Lili selvitteli, kuka lähetetään Ruotsiin Jackin sijasta. Andreea valmisteli koirien passeja. Eläinlääkäreillä oli jokin operaatio meneillään. Eläintenhoitajat siivosivat ja luuttusivat, pesivät ja pyyhkivät.

Romania ei ollut matkani aikana kauneimmillaan. Itse asiassa se esittäytyi minulle todella likaisena, ahdistavana ja luotaantyöntävänä. Vuodenvaihteessa pakkasta oli 15 astetta, samoin kuin nyt tätä kirjoittaessani internet tietää pakkasen paukkuvan 15 asteessa. Matkani aikana elohopea oli kuitenkin kivunnut muutamia asteita nollan yläpuolelle, lumet olivat sulaneet ja tasainen tihkusade turmeli maata ja sen asukkaita koko vierailuni ajan. Tiet, pihat, koira- ja hevostarhat olivat liejuisia ja niljanteisia. Katukoirat makasivat turkit märkinä ja rapaisina vesisateessa kuolleen nurmikon päällä, jonka alta niiden kipeitä raajoja poltteli kylmä, liejuksi muuttunut maa.


­

­

12 tunnin matkustuksen jälkeen, kun tarha oli suljettu siltä päivältä, nousin Save the Dogsin vapaaehtoisten asuntoon neljänteen kerrokseen. Vastassa minua olivat kaksi harmaaraitaista hurmurikissaa, aivan nuoret pikku kelmit täpinöissään ihmisseurasta ja mahdottoman hellyydenkipeitä. Ennen ateriointia Andreean kanssa ehdin hetken huilahtaa asunnolla, tai se oli ainakin jalo tarkoitukseni, kunnes sain tietää, että hauva.comissa ongelmakoirankouluttaja x oli parjannut rescuekoiria. Pakkohan minunkin oli sitten lukea, mistä on kyse, ja yhtäkkiä mielenrauhani oli tyystin poissa.

Paskaisessa Romaniassa en voinut (kuten en voi pakkaslumen peittelemässä Helsingissäkään) millään käsittää, miten koiran tuominen pois tästä maasta EI olisi eläinsuojeluteko. Tätä ei ongelmakoirankouluttaja tosin väittänytkään, vaan hän varoitteli rescueiden luonneongelmista. Sellaisten kenties kuin tarhalla vapaana liikkuva nuori pentu, joka rohkaistui neljännestunnin tuttavuuden aikana seuraamaan minua uskollisesti kaikkialle.

Tarhalla käydessä sitä ymmärtää kouriintuntuvasti, kuinka poikkeuksellisissa olosuhteissa koirat siellä elävät. On oletettavaa, että koiran luonne muuttuu uudessa kodissa, kun ympäriltä katoaa kymmenet haukkuvat lajitoverit, ruokakuppi taikoo itsensä täyteen kerta toisensa jälkeen ja ihmisten huomiota saa muutoinkin kuin muutamien ohikiitävien hetkien ajan, kun joku käy ruokkimassa, siivoamassa tai hakemassa yhden koiran aitauksesta. Mutta korvaani särähti pannahisen rumasti, kun koirankouluttaja kirjoitti blogissaan, että kiltit ja empaattiset rescuekoiran omistajat kärsivät koiriensa kanssa kamppaillessaan kohti haavetta paremmasta tulevaisuudesta. Kärsimys on kyllä täällä Romaniassa.

Rescuekoira on tarkoitettu ihmiselle, joka erottaa elävän olennon esineestä, vaikka kännykästä. Koiran mukana ei tule kaiken kattavaa ohjekirjaa, kahden vuoden takuuta, laturia, päivitysmahdollisuuksia, taattuja ominaisuuksia, joiden puuttumisesta voi valittaa ja saada korvaukseksi uuden, eikä siihen voi edes vaihtaa uusia kuoria. Jos tämän ymmärtämiseen ei pysty, ei ole näiden eläinten arvoinenkaan. Ei sen, että lentokenttäpäivystäjä ajaa boksit (palkatta, pitkän työpäivän jälkeen) lentokentälle, (lentopelkoinen) matkustaja lentää paria päivää varten (raivaten kalenteristaan varta vasten aikaa matkaan) nelisen tuntia Romaniaan, jossa vastassa odottaa Save the Dogsin autonkuljettaja, joka ajaa matkustajan Cernavodaan, jossa koirat lopuksi (kaikkien aiempien, kuukausia nielleiden vaiheiden päätteeksi) pestään ja pakataan bokseihin, jolloin Save the Dogsin autonkuljettaja ajaa jälleen (tavallisesti yöllä) Bukarestiin, koirat kaivetaan ulos bokseista läpivalaisua varten, koirien passien kopiot liimataan boksien kattoon, lennetään Suomeen matkustaja koko ajan jännittäen, että koirilla on kaikki hyvin, koirat ihmeissään lentokoneessa. Eikä näiden täydellisen ainutlaatuisten koirien arvoinen, joilla on menneisyys, mutta jotka ovat samaan aikaan paljon enemmän kuin menneisyytensä, joiden rakkautta ei osteta tai huijata, vaan se ansaitaan, mutta kun se on ansaittu, tuntee itsensäkin mystisellä tavalla ainutlaatuiseksi. Siinä mielessä blogin kirjoittaja oli myös aivan oikeassa -on parempi katsoa kuin katua sitten, kun kaikki vaiva on jo nähty, koira saapunut Suomeen ja ottanut sinut suojelijakseen, turvakseen, ainoaksi toivokseen.

***

Perjantaiaamu alkoi kahvittelulla Lilin kanssa. Lili oli huhkinut edeltävänä päivänä töitä niin paljon, että nyt hänellä oli hetki aikaa vain rupatella ja vaihtaa kuulumisia, etenkin kun eläinlääkäreillä ei ollut aikaa tehdä arviointeja koiranpennuista hänen kanssaan. Lili tulosti muutaman valokuvan ulkomailta kodin saaneista koirista annettavaksi niille paikallisille, jotka olivat Romaniassa ruokkineet koiria. Yksinkertaisuudessaan aivan fantastinen idea, jolla sekä karistetaan ennakkoluulot Save the Dogsin toimintaa kohtaan (jos niitä ylipäätään enää on) että lämmitetään ihmisten sydäntä vahvistuksella siitä, että koira voi nyt hyvin ja on saanut onnellisen elämän. Tulin tästä todella hyvälle mielelle.

Lähdimme Andreean ja Mariuksen kanssa seuraavaksi kohti Medgidian tarhaa. Matkalla näin vasta reissuni toisen auton alle jääneen koiran. Andreea, Marius ja minä huusimme täsmälleen samaan aikaan ”Oooooo!”. Tuntui jollakin kieroutuneella tavalla hyvältä, että paljasjalkaiset romanialaisetkin jaksavat joka kerta kauhistua henkensä menettänyttä eläintä. Tai eivät tietenkään kaikki romanialaiset, vaan nämä Save the Dogsin poimimat helmet, kuten Andreea ja Marius.

Kiertelimme matkalla pysähtyen eri kodeissa, joita Save the Dogs tukee ruokalahjoituksilla. Katsellessani Mariusta kantamassa painavia ruokasäkkejä eräänkin naisen asuntoon ajattelin, että olen todella onnekas ja etuoikeutettu voidessani olla pieni osa tätä hienoa organisaatiota. Päätin silloin, että tästä lähtien en enää jaksa edes ärsyyntyä, jos joku haukkuu rescuetoimintaa ilman että on selkeästi tutustunut Save the Dogsin projekteihin.

Niin että kaikki ovat tervetulleita Romaniaan ja saavat aloittaa paremman projektin, jos osaavat.

Medgidian tarhalla minua oli tervehtimässä Lilin kollega, adoptiovastaava Claudia, joka oli vasta aloittanut työssään, kun kävin Medgidiassa syyskuussa. Claudia on aivan mahtava, sydämellinen ja iloinen ihminen ja oli heti valmis päivittämään tarhan kuulumisia. Olin oikein tyytyväinen hänen kerrottuaan viihtyvänsä työssään erinomaisesti, sillä vaikka asennemuutos on käynnissä, Save the Dogsin henkilökunta tekee valtaväestön silmissä edelleenkin paskahommaa, jota alemmas ei oikeastaan voi vajota.

Medgidian tarhan hevoset ovat nyt muuttaneet Cernavodaan, ja hevosten aitaus on koirien käytössä ulkoilutilana. Häkeissä riekkui iloisia, Ruotsista omaa kotia odottavia koiria, joista muutama oli niin ihmiskipeä, että olisin saanut paijata heitä iltaan saakka, eikä sekään olisi riittänyt.

Meillä oli myös paljon työtä tehtävänä, koska minun oli tarkoitus tavata kaikki Suomen adoptio-ohjelman koirat: Adnanin, Trinan, Dominiqin, Ducun, Ericin ja Shonin. Ilma oli todella kostea ja aina välillä taivaalta ropsahti vettä. Koko automatkan ajan Medgidiaan satoi. Meillä oli kuitenkin niin paljon onnea, että kuvaaminen onnistui. Kuusi vierailua eri aitauksiin, joista osa on betonipohjaisia mutta osa nurmikkopohjaisia (lue: näissä olosuhteissa lähinnä savipeltoa), kymmeniä ja kymmeniä uteliaita koiria, jotka halusivat kaikki osansa huomiostani ja hellyydenosoituksistani sekä nameista, joita meillä oli kuvaamista varten mukana – tämä kaikki piti huolen siitä, että koin mutakylvyn ja complete make-overin.


­

­

Kun kaikki oli ohi, olin yltä päältä mudassa ja ravassa. Naureskelin muistikuvalle itsestäni edeltävänä aamuna ruutuhame päällä Goethe barissa lukemassa Nobel-palkittua kirjailijaa ja siemailemassa lattea. Jopa pipossani oli nyt kuraisia tassunjälkiä ja mustavalkoinen reppuni liasta kauttaaltaan ruskeanharmaa.

Palasin Robyn ja Dianan kanssa Cernavodaan ja söin pikaisen lounaan Lilin toimistossa. Sen jälkeen starttasin Marianin kanssa kohti hevos- ja aasitarhaa, joka oli tavallaan jälleen matkani kohokohta. Medgidiassa asuu paljon romaneja ja paljon surkeissa oloissa eläviä hevosia, joten olin enemmän kuin innokas näkemään vaihteen vuoksi myös hyvinvoivia kaviollisia.


­

­

Tarhalle on palkattu uusi eläinlääkäri, Roxana Topor, joka on Save the Dogsin pitkäaikainen vapaaehtoistyöntekijä ja Cernavodan kaupungin oma kasvatti, mikäs sen hienompaa! Hän on erikoistunut aaseihin Britanniassa The Donkey Sanctuarylla ja puhuu erinomaista englantia, joten pääsin pommittamaan häntä oikein urakalla hevosten kuulumisista ja arjen rutiineista tarhalla. Pääsin myös tutustumaan uuteen, pitkälti suomalaisten rahoittamaan talliin ja tapaamaan ennen Medgidiassa asuneita hevosia uudessa kodissaan. Kovia kokeneiden hevosten sopeutuminen uuteen talliin oli ollut raskasta, mutta nyt oltiin Roxanan ja hevostenhoitaja Dorinin sanojen mukaan päästy jo voiton puolelle.

Dorin on päävastuussa hevosten hoidosta ja oikea hevoskuiskaaja. Hevoset lönkystivät raukeina hänen perässään, minne hän ikinä menikin, ja puskivat kilvan päätään Dorinin rapsutettavaksi. Aina kun osoitin hevosta tai mainitsin yhden nimen, Dorin alkoi puhua pulputtaa romaniaa ja Roxana tulkkasi minulle minkä kerkesi.

Olin tuonut hevosille kaksi rasiallista suomalaisia joulupipareita, siirappileipiä, tuliaisiksi. Roxanan ja Dorinin kanssa syötimmekin hevosille sitten porkkanaa ja pikkuleipiä, ja oli aivan ihanaa haistaa romanialaisten hevosten tuoksuvan niin kotoisasti siirapilta!


­

­

Pääsin tekemään jälleen tuttavuutta myös aasien kanssa. Roxana tuntee jo kaikki aasit, niiden taustat ja sen, kuka on kenenkin emä, varsa, sisko tai veli. Aasit ovat todellisia selviytyjiä, eikä niiden psyyke Roxanan mukaan vaurioidu niin pysyvästi kuin hevosten tai koirien, vaan kun haavat on hoidettu, loiset häädetty, ravinto parantunut ja kohtelu hellävaraista, aasit elävät tyytyväisinä ja jättävät kokemansa kauheudet taakseen. Näin oli jopa special needs –osastolla, jonne on koottu syystä tai toisesta huonokuntoiset aasit – vastikään pelastetut, toipilaat, sokeat tai hyvin iäkkäät eläimet.

Tervehdin muun muassa kahta alle puolivuotiasta aasinvarsaa, jotka olivat molemmat saapuneet emänsä mahassa tarhalle. Toinen näistä varsoista oli Gino-poika, jonka emä Sofia oli hirvittävän alipainoinen, kun hänet pelastettiin romanimieheltä. Sofia imetti vielä varsaansa Mentosanaa (nimi annettiin tarhalla, kun kävi ilmi, että varsa rakastaa vimmatusti Mentosana-nimisiä pastilleja), eikä kukaan voinut kuvitella, että vaarallisen aliravittu Sofia voisi vielä olla kantavana. Hän olisi tuskin selviytynyt edes varsomiseen saakka ilman Save the Dogsia. Roxana oli ollut pelastusoperaatiossa mukana ja muisti kaikkien järkytyksen elävästi. Nyt Sofian tila oli jo niin hyvä, ettei hänen tarvinnut edes asua erikoisaitauksessa.

Roxanan rakkaus työhönsä paistoi kaikesta läpi. Hän sanoikin tekevänsä unelmatyötään ja nauttivansa joka päivästä hevosten ja aasien parissa. Ihanaa, että Romaniassa kasvaa uusi, humaani ja sivistynyt sukupolvi!

Haikein mielin hyvästelin jälleen kaikki tarhalla. He tekevät upeaa työtä, joka on fyysisesti ja henkisesti raskasta ja vaarallistakin, kun ajattelee, kuinka isojen ja menneisyytensä vuoksi arvaamattomien eläinten kanssa he työskentelevät.

Tallikampanjan aikana sain kuulla negatiivista palautetta siitä, että on naurettavaa yrittää auttaa yksittäisiä eläimiä maassa, jossa hädänalaisia on tuhansia ja miljoonia. Heidätkin toivotan tervetulleeksi Romaniaan, tutustumaan näihin eläimiin ja heidän elämäntarinoihinsa, todistamaan omin silmin ne kymmenet laihat, nilkuttavat, yskivät ja apaattiset hevoset, jotka tuntuvat pysyvän tolpillaan vain ihmeen voimalla ja sitten sanomaan, että yksittäisten henkien pelastaminen olisi väärin, kun kuitenkin muutakin tehdään. Romanialaiset hevoset ja aasit syntyvät helvettiin, ja muutamat heistä pelastetaan paikkaan, joka on heille suorastaan taivas. Olen äärimmäisen onnellinen niiden harvojen puolesta, jotka saavat elää elämää, joka kuuluisi kaikille.

Takaisin Cernavodassa tapasin vielä Suomen adoptio-ohjelmassa olevan Vido-mäyräkoiramiksauksen, joka elää henkilökunnan tiloissa vapaasti. Vido oli kuulemma ollut yksi niistä koirista, joka paleli ulkotiloissa pakkassäillä, joten hänet siirrettiin sisätiloihin, minne Vido sitten jäi, koska on kaikkien mielestä niin hauskaa seuraa.

Vido nukkui sylissäni runsaan tunnin, jonka vietin vielä Lilin toimistossa ennen kuin tarha taas suljettiin.

­

Sain kuulla Lililtä sellaisenkin surullisen tiedon, että Ilona-koirani sisko, joka lähti kohti uutta kotia Italiaan, oli palautettu takaisin italialaiselle koiratarhalle. Syy: koira alistui liiaksi perheen isoille aikuiskoirille. Hyvänen aika sentään! Sekö olisi hyväksi, että puolivuotias koiranpentu dominoi 15 kiloa suurempiaan, potisi Berlusconi-kompleksia? Kyllä pisti vihaksi kuten Liliäkin. Erityisesti ajattelen surulla sitä ajokoiranväristä Ilonan siskotyttöä, joka joutuu kokoamaan itsensä uudelleen ja palaamaan koiratarhojen stressaavaan ilmapiiriin odottamaan uutta yritystä. Tässä on malliesimerkki koiran ongelmallisesta käytöksestä, missä ei ole mitään ongelmaa, ihmiseltä vain puuttuu ymmärrys ja terve järki.

Ennen kuin lähdin kävelemään kohti asuntoa, kävin tapaamassa Robya, Dianaa, Ibiä ja Chencoa, joiden oli määrä matkustaa kanssani Suomeen. Kävin juttelemassa koirille ja kerroin heille, että huomisesta alkaa teidän aivan uusi elämänne.

Kello oli vähän yli viisi, satoi vettä, pimeys oli lähes kokonaan laskeutunut ja minä, kartanlukutaidoton viiden tähden mestarieksyjä, lähdin itsepäisesti tarpomaan asunnolle Lilin ja Marianin lukuisista varoituksista huolimatta. Heidän kommenttinsa päässäni (”älä puhu kenellekään”, ”älä näytä kameraasi kenellekään”, ”älä paljasta kenellekään olevasi ulkomaalainen” ja ”kai sinä olet aika turvassa, koska liikut kaupungin hyvässä osassa”) aloin hiljalleen katua härkäpäisyyttäni, koska pimeys teki suunnistamisesta vieläkin vaikeampaa. Läheltä koiratarhaa minua lähti seuraamaan kaunis, tummanharmaa koira, jolle annoin ruokaa repustani. Odotin koiran jäävän syömään ruokaansa ja sitten palaavan majapaikalleen, mutta hänpä lähtikin seuraamaan minua, ja kun tajusin sen, kivi oikeasti vierähti sydämeltäni. Suuri koira astelemassa kaksi askelta jäljessäni teki nimittäin olon paljon turvallisemmaksi. Ylitimme kadut yhdessä, ja koira seurasi minua uskollisesti yhä eteenpäin.

Ohikiitävän hetken koin paniikkia, etten enää löydä asunnolle, kunnes sitten tiesinkin, missä olen. Jätin koiran asunnon eteen kiitellen häntä tuhannesti ja tyhjentäen ison pussin junior-koiranruokaa maahan mielessäni rukoillen, että koira pääsee vahingoittumattomana takaisin omalle reviirilleen. Uskon multifunktionaalisen ruuan olleen kuitenkin vaivan arvoinen palkinto.

Niin se vain on, että koirat ovat parasta, mitä Romanialla on maailmalle antaa!

Koska uusi eksymiskokemus Cernavodassa ei houkutellut, kävin Penny Marketissa nurkan takana ja illallistin yhdessä kissojen kanssa. Yritin pestä vimmatusti vaatteitani ja kenkiäni, jotta edes minä itse kestäisin omaa hajuani kotimatkan ajan.

Kahden tunnin yöunien jälkeen heräsin siivoamaan paikat ja hyvästelemään kissat. Romanian-matkat ovat siitä kummallisia reissuja, että lähtiessään aina toivoo, ettei enää koskaan tapaa niitä ihania eläimiä, joihin on tutustunut. Niin oli tälläkin kertaa. Kissat saavat matkata pian Italiaan pureksimaan uusien perheenjäsentensä korvia, ja hyvä niin.


­

­

Kävin jättämässä portaikossa asuvalle koiralle kaiken ruuan, jota minulle oli vielä jäänyt ja läksin sitten odottelemaan parkkipaikalle Mariusta ja Andreeaa. Automatkan ajan satoi vettä, ja kun pysähdyimme huoltoasemalle, tuuli oli yltynyt myrskyksi saakka. Siinä karisi minun väsymykseni ja vanha lentopelko nosti päätään. Minä en halua lentää myrskyssä!! Loppumatkan tarkkailin huolestuneena tuulta ja sadetta ja yritin vakuuttaa itselleni, että oli vielä monta tuntia lentomme lähtöön.

Tällä kertaa lentokentällä puolet henkilökunnasta saapui ihastelemaan koiria, ennen kuin heidät kaivettiin bokseistaan ja boksit läpivalaistiin. Sen jälkeen koirat lähtivät kohti lentokonetta omaa reittiään ja minä omaani. Hyvästelin Andreean ja Mariuksen, joka joutui tekemään sinä päivänä vielä toisen matkan Bukarestiin hakemaan ruotsalaista vapaaehtoista tarhalle. Ja tietenkin lupasin tulla pian uudelleen.


­

­

­

­

Kun lähtö koitti, sää oli oikeasti tyyntynyt, ja loppumatkasta kykenin jopa ihailemaan lentokoneen ikkunasta Itävallan Alppeja. Vaihdon jälkeen katselin lentokoneesta, kuinka koirat lastattiin ruumaan liukuhihnaa pitkin. Kaikki sujui erinomaisen rauhallisesti. Edessäni keskusteltiin siitä, kuinka lentomatkustaminen on varmasti stressaavaa koirille. Niin se onkin, mutta tiedä sitten, onko se yhtään sen rankempi kokemus kuin huono päivä kadulla… Ja lentäväthän sitä paitsi monet koirat ihan vain harrastustarkoituksessa ties kuinka pitkiä matkoja...

Lentokoneessa näin unta, jossa astelin huoneeseen täynnä arkkupakastimia. Availin pakastimien ovia ja löysin sisältä kuolleita koiria pinottuina toistensa päälle. Yhtäkkiä siirryin huoneesta autoon, joka ajoi pitkin moottoritietä. Tie, sen ympäröimät pellot, metsänraja ja kaikki maisemalliset yksityiskohdat olivat peittyneet verestä, koko maisema hohti punaisena.

Kun koirat oli tuotu terminaaliin, edessä oli enää tullin tarkastus ennen kuin koirat pääsivät tapaamaan uudet perheensä. Tullivirkailija oli huumekoiran kanssa tutkimassa matkatavaroita, ja kun olin soittamassa tullin ovikelloa, hän kysyi minulta, mistäpäin koirat ovat tulossa. Vastasin että Romaniasta, johon tullimies totesi, että menkää sitten vain, ei tässä nyt ole aikaa. Romanialainen koirapassi on luottamuksen merkki. Kuka olisi uskonut!

Näin saateltiin Roby, Ibi (tätä nykyä Sissi) ja Diana uusiin koteihinsa sekä suloinen Chenco kotihoitopaikkaansa, pois Romanian mutaliejusta, nälästä ja kylmyydestä. Rescuetoiminnan kritisoijille tiedoksi, että kotiinpaluu koirien kanssa oli minun matkani hienoin hetki, kaikkien painajaisten ja kantapäätä raapivien kissojen arvoinen. ;)

Seuraavaa Romanian-matkaa odotellessa toivotan kaikille koirien ystäville ihanaa lopputalvea! Pitäkää onnekkaista koiristanne hyvää huolta ja muistakaa mahdollisuuksien mukaan myös niitä, joilla ei omaa kotia ole. Heitä on paljon, ja pienelläkin avulla voidaan saada aikaan suuria.

Marianna

© 2012 Kodittomien koirien ystävät | Hemlösa hundars vänner | Friends of Homeless Dogs | info@koirienystavat.com