Sinä yönä nukuin huonosti. Olin seuraavana päivänä menossa Constantaan Save the Dogsin hallintovirkailijan Andreean sekä kuljettajan Mariuksen kanssa, ja suunnitelma oli yrittää päästää Biobazan sisälle salakuvaamaan. Tekosyynä käytimme yhden koiran lunastamista. Koira oli asunut Cristinan asumisalueella, kiltti, vaalea narttu nimeltään Liza. Sain Cristinalta tulostetun kuvan siitä, ja Cristina kertoi että hän oli erittäin huolissaan sen hyvinvoinnista. Lilin kertomien tarinoiden jälkeen olin erittäin hermostunut ennen vierailua ja olisin melkein halunnut jättää sen väliin. Koen kuitenkin velvollisuudekseni käydä Biobazankin tarhalla välittääkseni ensikäden informaatiota teille suomalaisille. Ja samalla näen omilla silmillä sen, miksi meidän tekemämme työ on niin tärkeää.
Ennen kuin menimme Biobazaan poikkesimme DSV:hen, eläinlääkäriviranomaisen luo, joka hyväksyy koirien passit sekä hoitaa Traces-todistukset. Andreea selitti henkilökunnalle mihin olimme menossa ja he auttoivat meitä soittamalla Biobazaan ja kehottamalla heitä päästämään meidät sisään. He tarkistivat myös Save the Dogsin uuden pakettiauton, joka pitää Traces-sääntöjen mukaisesti olla hyväksytty koirien kuljettamiseen. Pakettiauton lastaustiloissa on ilmastointi ja koko sisustus on tehty alumiinista, mikä tekee sen helposti puhdistettavaksi ja desinfioitavaksi. DSV: ssä oltiinkin erittäin tyytyväisiä.
 Andreea ja Marius |
 DSV tutkii autoa |
Sitten oli vuorossa Biobaza, joka on siis yksityinen firma joka laskuttaa kaupunkeja koirien kiinniottamisesta sekä säilyttämisestä. Virallisesti siellä ei koiria tapeta, mutta koska sinne tulee jatkuvalla syötöllä uusia koiria ja tilaa löytyy vain noin kahdellesadalle, on aika selvä että osa niistä ”häviää”.
Kun saavuimme Biobazaan portit olivat lukossa. Andreea näki ihmisiä liikkuvan alueella ja hetken huutelun jälkeen he alkoivat kävellä kohti porttia. Andreea kuiskasi minulle että teeskentilisin olevani romanialainen enkä puhuisi englantia. Hyvin kauniisti pukeutunut ja vahvasti meikattu nainen avasi portin. Andreea selitti meidän olevan hakemassa koiraa, joka oli pyydystetty Cernavodasta ja että meillä oli DSV:n lupa, ja meidät päästettiin sisälle. Hiekkatie johti meidät varsinaisen koiratarhan portille, ja vähän ennen sitä oli pentujen aitaus.
Pysähdyimme ja katselimme pentuja vähän aikaa. Aitaus oli kooltaan noin 8 x 4 metriä ja siellä oleskeli arvioilta 40 eri-ikäistä pentua. Aitauksessa oli neljä koirankoppia ilman lattiaa ja ne olivat täynnä pienempiä pentuja, jotka yrittivät epätoivoisesti pitää lämpöä kylmällä sementtilattialla. Vanhempi pentu kävi jatkuvasti yhden nuoremman pennun kimppuun, joka huusi henkensä edestä ja yritti puolustaa itseään pienillä hampaillaan. Pieni pentu, ehkä noin neliviikkoinen, makasi kuolleena yhden kopin ulkopuolella. Kun huomautimme asiasta, koiranhoitaja nauroi ja sanoi että kyllä se elää. Andreea ei antanut periksi ja lopulta koiranhoitaja meni aitaukseen, ja kuolluthan se oli. Luultavasti se oli kuollut johonkin sairauteen kuten parvoon tai penikkatautiin. Toinen pieni samanikäinen pentu makasi siinä lähellä ja kramppasi välillä, luultavasti ne olivat sisaruksia. Yksi koiranhoitajista haki sen myöhemmin pois, en tiedä, mitä sille tapahtui.
Jatkoimme itse koiratarhalle, joka koostui 3 x 5 metrin kokoisista kenneleistä rivissä. Jokaisessa kennelissä oli kattoalue jonka sisälle koirat menivät suuresta aukosta. Sisällä oli sama sementtilattia. Koiranhoitaja näytti meille sen kennelin, jossa Cernavodan koiria pidettiin. Siellä oli parikymmentä koiraa, kaikki erittäin pelästyneitä ja jotkut vakavasti loukkaantuneita, mm. yhdellä oli toinen etujaloista poikki ihan olkapään kohdalta. Emme nähneet Lizaa missään, joten koiranhoitaja meni katoksen sisälle ja ajoi kaikki koirat sieltä ulos. Viimein näin hänet, Lizan. Se katsoi kauhistuneena ympäriinsä ja tunkeutui ihan nurkkaan. Tunnistin hänet vaaleista silmistä, mutta sen korvamerkki oli tippunut tai revitty pois. Osoitin häntä sormella ja koiranhoitaja nosti hänet ulos. Vertailimme nopeasti kuvaan ja olimme varmoja. Mies nosti hänet niskasta (15-20-kiloinen koira) ja kantoi hänet koiratarhan portille. Siellä Liza istui alas ja nosti yhden etutassuistaan. Se oli ihan peloissaan.
Andreea meni allekirjoittamaan papereita ja maksamaan maksun, ja minä pysyin pentujen aitauksen äärellä. Menin nurkan taakse ja nostin varovasti digikamerani, jonka oli jo ennen tuloa asettanut video-ohjelmaan. Filmasin vähän, ja monta pentua tuli tietenkin heti aidan ääreen haluten huomiota. Minulla oli itku kurkussa koko ajan, koska tiesin että yhdelläkään näistä pennuista ei ollut mahdollisuutta selvitä. Monella oli ihan selvästi pitkälle edennyt penikkatauti neurologisin oirein, ja yhdellä oli niin paha kapi että suurin osa turkista oli jo irronnut. Monet olivat ihan apaattisia ja makailivat vain lähellä toisiaan. Tämä oli helvetti maan päällä.
Kun Andreea tuli ulos puolen tunnin kuluttua näimme aasin, jonka tarha oli jostain syystä saanut. Sen kaviot olivat todella pitkät ja sillä oli kummallisia patteja ympäri kehoa. Andreea julisti heti että tulemme hakemaan aasia yhdessä englantilaisten eläinlääkärien kanssa. Biobazan henkilökunta hyväksyi tämän, pientä maksua vastaan tietenkin.
Tämän järkyttävän kokemuksen jälkeen ajoimme hiljaisina takaisin Constantan keskustaan. Marius ei ollut halunnut tulla mukaan koiratarhalle, vaan istui autossa sen aikaa, koska hän ei kestä nähdä sellaista julmuutta, mutta hän kärsi meidän kanssamme ja ymmärsi hyvin meidän tunteitamme. Andreea oli jo soittanut aasitarhan eläinlääkäreille, ja sieltä luvattiin tulla niin nopeasti kuin mahdollista.
 Liza, turvassa |
 Pelokas |
Odotuksen ajan menimme vierailimme erään naisen luona Constantassa, joka hoitaa noin sataa kulkukoiraa asuinalueellaan. Hän on rakentanut useampia pieniä aitauksia ympäri aluetta, joista osa oli sisätiloissa. Se oli todella järkyttävä näky, mutta niin tyypillinen Romanian eläinsuojeluaktivisiten keskuudessa. He ottavat enemmän koiria kuin mitä pystyvät kunnolla hoitamaan.
Myöhemmin iltapäivällä olimme siis jälleen Biobazan portin edessä. Tapasimme englantilaiset eläinlääkärit ja he laittoivat olkia pakettiautoon.
Englantilaiset eläinlääkärit saapuvat |
Biobaza oli jostain syystä soittanut poliisit paikalle |
Menimme yhdessä sisälle ja he katsoivat nopeasti aasia ennen kuin lastasimme yhteisvoimin sen autoon. Kysyin yhdeltä eläinlääkäreistä sen pateista, jotka olivat siis rasvaa jota kerääntyy isoiksi muhkuroiksi. Kyseessä oli siis vakavasti ylipainoinen aasi – Save the Dogsin henkilökunnalle jotain ihan tuntematonta. Englannissa se on kuitenkin todella yleistä, ja vaikka se ei ole hengenvaarallista on vaikeaa saada patit pois, vaikka aasi laihtuisikin. Ja jos pattiin tulee haava, voi syntyä komplikaatiota, koska ne eivät parane kunnolla
|
|
|
|
Koska yksi eläinlääkäreistä otti ihan pokkana kuvia koko pelastusoperaatiosta, otin minäkin nopeasti esille kamerani ja kuvasin. Ehdin jopa saada muutaman kuvan pentuaitauksesta ennen kuin meitä pyydettiin laittamaan kamerat pois. Eläinlääkäreiden annettiin tehdä kierros tarhalla, ja taas kerran sain todistaa kammot Biobazan tarhan suljettujen porttien takana. Arvioilta ainakin kolmasosa koirista oli kapisia ja useilla koirilla vaikka mitä erilaisia vammoja, kaikki silmätulehduksista isoihin haavoihin ja murtuneisiin jalkoihin. Yhdellä koirista oli niin paha syyhy että sillä ei ollut lainkaan karvoja enää. Se kitui varmasti todella paljon kutittavista haavoistaan, joita oli ympäri sen kehoa. Haavat aiheutuivat punkeista, jotka söivät kirjaimellisesti sitä elävältä. Koira katsoi minua väsyneenä silmiin pitkään, ja sydäntäni särki. Nojasin eteenpäin ja annoin koiran nuuskia hetken kättäni ennen kuin kuiskasin hiljaa ”olen pahoillani,” ja jatkoin eteenpäin. Toivon niin että se koira on nyt päässyt kärsimyksistään.
Biobazan pentuaitaus |
Helvetti maan päällä |
Ajoimme takaisin Cernavodaan ja pysähdyimme vielä matkan varrella ja poimimme syyhytautisen koiran mukaamme. Jätimme koirat Medgidiaan ja jatkoimme uudelle tarhalle, jossa katsoimme tarkemmin aasin terveydentilaa. Paikalla siellä oli myös aikaisemmin päivällä Saran ja Laurentiun pelastama hevonen. Romanilapset olivat juoksuttaneet hevosta kovaa vauhtia kärryillä, vaikka hevonen oli aivan riutunut ja sillä oli todella paha tulehdus jalassa. Eläinlääkärit laittoivat sen heti nesteytykseen ja puhdistivat sen haavoja. Kärsimys ei ikinä lopu näiltä eläimiltä Romaniassa.
Biobazan aasi turvassa STD:n tarhalla |
Aasin kaviot |
Huostaan otettu hevonen |
Sara ja Laurentiu miettivät |
Myöhemmin illalla kokoonnuimme Serifiin illalliselle. Puhuimme Biobazasta ja siitä mitä olimme siellä nähneet, ja huomasin itse että kävin koko ajan vain hiljaisemmaksi. Lopulta kun eläinlääkärit olivat keskellä vilkasta keskustelua, Sara laittoi kätensä minun käsivarrelleni, enkä pystynyt enää pidättämään kyyneleitäni. Saran ei tarvinnut kysyä, hän ymmärsi. Menimme aikaisin kotiin ja nukahdin heti hotelliin saapuessani ja näin painajaisia Biobazan pennuista.
Seuraavana aamuna hain Lilin ja Cristinan ja ajoimme Medgidiaan. Olimme menossa liikkuvan klinikan mukaan filmaamaan taas dokumenttia varten. Siitä tuli todella mukava aamupäivä, ja oli mahtavaa nähdä kun omistajat toivat lemmikkejään ilmaiseen sterilointiin. Oli myös inspiroivaa seurata Alinaa työssään, sillä hän työskentelee kyllä sellaista tahtia, että vaikka hänellä on useita assistentteja, he eivät tahdo pysyä perässä. Kuitenkin Alina ottaa ajan välittää jokaisesta eläimestä ja kohdella sitä niin kuin se olisi hänen omansa. Alina on kyllä mahtava ihminen.
Liikkuva klinikka |
Alina työskentelee |
Minä, Lili ja Cristina ajoimme aikaisemmin takaisin Medgidian tarhalle jotta ehtisin tutustua adoptio-ohjelman koiriin. Tiellä kuvasin mm. yliajettua pentua, joka makasi kuolleena tienvarrella, sekä hevosia ja aaseja. Medgidiassa näimme myös todella nälkiintyneen hevosen joka seisoi parkkeerattuna kärryn kanssa. Kuvasin sitä vähän salaa, kun omistaja, romanimies, tuli paikalle ja piiskasi hevosta matkaan. Minulla oli koko ajan auto lähtövalmiudessa, jos olisi tullut kiire. Ei ikinä voi olla liian varovainen, varsinkin kun on kyseessä ihminen, joka käsittelee eläimiä tuolla tavalla.
|
|
Illalla sain taas kutsun Lilin kotiin, ja Lili oli yhdessä Cristinan sekä heidän poikaystäviensä kanssa laittanut ihan mahtavan illallisen. Sen jälkeen istuimme ja keskustelimme niitä näitä, ja yhtäkkiä kello oli jo yli puolenyön ja oli aika lähteä takaisin hotellille.
Seuraavana aamuna hain Saran, hän tuli minun mukanani Bukarestiin, koska olin menossa kotiin. Sara kertoi minulle paljon Cernavodan rakennuksista, kun ajoimme ympäri etsimässä juuri muuttanutta postikonttoria. Hän näytti minulle mm. vanhan lastenkodin, yhden niistä kamalista, joista puhuttiin Suomessakin uutisissa 90-luvun puolivälissä. Lastenkoti suljettiin pysyvästi kun Romaniasta tuli EU-jäsen.
Sara ruokkii alueen koira |
Nälkäinen |
Entinen lastenkoti Cernavodassa |
Suljettu jo muutama vuosi sitten |
Bukarestissa Sara näytti minulle vielä toisen lastenkodin, jossa lapsilla oli aiemmin tapana kerjätä ruokaa korkean muurin yli, koska he eivät saaneet tarpeeksi ruokaa lastenkodin henkilökunnalta. Tänään paikkaa johtavat amerikkalaiset ja asiat ovat siellä hyvin.
Sara ajoi minut Laurentiun talon eteen, ja siellä hän otti Laurentiun auton, ja sain seurata häntä loppumatkan lentokentälle. En ikinä tule tottumaan sen kaupungin liikenteeseen, mutta kaikki meni kuitenkin hyvin. Tein lähtöselvityksen ja kotimatka alkoi.
Christina ja Aron |
Andreea, Sara ja Marius |
Kun laskeuduin Helsinkiin oli Pia minua vastassa, eikä seikkailu ollut ihan vielä ohi. Myöhemmin illalla menimme taas lentokentälle, kun Andreea ja Otilia saapuivat eri lennolla, myös he koirien seurassa. Kaikki meni hyvin ja seuraavana päivänä he osallistuivat meidän match showhumme. Tulimme sen jälkeen tänne Vaasaan, ja he saivat olla täällä lomalla kaikessa rauhassa kaksi päivää. Andreea ja Otilia olivat niin hurmioituneita suomalaisesta luonnosta, erityisesti metsistä sekä järvistä ja merestä. Puhuimme tietysti kaikesta maan ja taivaan välillä ja olin niin iloinen, että heillä oli mahdollisuus tulla pienelle lomalle. He eivät olleet ikinä ennen nähneet ihmisiä kohtelevan eläimiään niin hyvin kuin Suomessa, ja match showssa kyyneleet virtasivat, kun he näkivät vanhoja suojattejaan.
Andreea ja Otilia menivät Helsinkiin ja olivat siellä viimeisen illan Tertun kanssa, ja kun olin vienyt heidät lentokentälle, tuli todella tyhjä olo. Autossa matkalla kotia kohti rupesivat tunteet virtaamaan, kun ajattelin minkälainen viikko minulla oli takana, ja jälleen kerran sain Biobazan syyhyisen koiran sekä pennut silmieni eteen. Kuuntelin Mobyn ”Why Does My Heart Feel So Bad” ja yhtäkkiä rupesin itkemään niin kovasti, etten melkein nähnyt tietä edessäni. Kun pääsin kotipihalle istuin kymmenen minuuttia autossa ja itkin ja itkin, kun sain vihdoinkin päästää kaikki tunteeni irralleen, eikä tarvinnut enää esittää vahvaa. Vaikutan varmasti monien mielestä todella vahvalta ihmiseltä, mutta totuus on että myös minä voin huonosti nähdessäni kaiken mitä Romaniassa tapahtuu, varsinkin kun tuntee olonsa niin avuttomaksi. Ihailen todellakin näitä ihmisiä Romaniassa jotka tekevät tätä päivittäin, vuoden ympäri. Minä luhistuisin.
Taas kerran jätin osan sydämestäni Romaniaan, ja vaikka tämän matkan jälkeinen aika on ollut raskasta, rupean taas muistamaan kaikki naurut, ilon sekä mahtavat keskustelut, jotka olen jakanut näiden mahtavien ihmisten kanssa. He yhdessä koirien kanssa ansaitsevat kaiken mitä voimme heille tarjota ja vielä enemmänkin.
Haluan esittää kiitokset kaikille meidän jäsenillemme, sponsoreillemme, kummeillemme, aktiivisille sekä kaikille, jotka tukevat meitä rahallisesti tai henkisesti. Erityinen kiitos kaikille meidän adoptoijillemme, jotka näyttävät meille kerta toisensa jälkeen, että myös yksilökohtainen auttaminen on tärkeää. Sinä, jonka mielestä adoptioilla ei ole mitään merkitystä, sano se Lizalle, joka oli tuomittu kuolemaan Biobazan tarhalla, mutta nyt on turvassa kaikelta pahalta. Eikö Lizan elämä ollut pelastamisen arvoinen? Minun mielestäni ainakin…
Jenny - 29.8.2009