Matkakertomus

Pian juhannus Romaniassa 2009

Juhannus, tuo Suomen suven jalo juhla, ei ole minua oikein koskaan puhutellut ja koska perheellenikin sopi, että pakenen paikalta, pakkasin vähäiset tavarani ja pari kassillista lahjoitustavaraa sekä koiraboksin, ja lähdin kohti Romaniaa. Tarkoituksena oli hakea sillä hetkellä ainoa varattu koira Jessie ja kotihoitokoira Iosef Suomeen ja katsastaa pikaisesti Cernavodan ja Medgidian tarhat ja saada uusia kuvia ja raportteja adoptoitavista koirista. Itselleni oli myös todella tärkeää saada tavata Save the Dogsin ja Gaia Animalin työntekijöitä, ihmisiä, joista oli tullut jo hyviä ystäviä pelkän internetin ja puhelimen välityksellä. Extremeä matkaan toi se, että lähdin liikenteeseen kyynärsauvan ja Burana paketin kanssa, mutta kaikesta on selvitty, joten kyllä tästäkin!

Päivää ennen lähtöä sain soiton Lililtä Romaniasta, että Jessie ei voikaan matkustaa iho-ongelman vuoksi. Kamala pettymys tietenkin, eikä vähiten Kristiinalle, tulevalle omistajalle. Mutta onneksi ymmärrystä riitti. Jessien sijalle Suomeen valitsin pikaisesti 6 vuotiaan elämää nähneen Tara ”mamman”, josta olin saanut kiinnostuslomakkeen, mutta mitään muuta ei ollut sovittu. Intuitioni sanoi, että nyt on Taran vuoro.

Bukarestissa minua odotti Cristian, jonka kyydillä pääsisimme alle parissa tunnissa Cernavodaan. Innolla odotin, että saan vihdoin treenata käytännössä romanian kielen alkeita, joita opiskelin koko kevään, mutta Cristian puhui hyvää englantia! No, pakko oli väkisin vaan yrittää romaniaakin, koska halusin!

Bukarestin laitamilla kuljeksi katukoiria, mutta varmasti kuumuus oli ajanut suurimman osan varjoon lepäämään. Moottoritie, moderni EU: n rakentama, oli pitkä, suora ja kuten Pelle Miljoona laulaa, kuuma. Tasaista maaseutumaisemaa silmän kantamattomiin, välillä lammas- ja vuohilaumoja paimenineen tien pientareella. Ohitse kiisi toinen toistaan upeampia tila-autoja ja urheiluautoja... Rikkaat rikastuu, köyhät köyhtyy, ajattelin. Cristian pahoitteli, että auton moottorissa on jotakin häikkää, joten emme voi ajaa kuin 100 km tunnissa, muut kun vetelivät ohi noin 140 km tunnissa. Totesin, että luojan kiitos moottorille!

Cernavodaan saavuttuamme oli jo pimeää, kello oli noin 22.00. Sara oli meitä parkkipaikalla vastassa, sillä sovimme, että pidämme palaverin kun saavun. Kassit ja keppi autosta ja kipuaminen Save the Dogsin asuintalon kolmanteen kerrokseen alkoi. Roudarina toimi Sara. Matkalla portaissa minua moikkasi sivuilta tutuksi tullut Pamela. Ihana pikku paksukainen. Alueen katukoirat voivat silmiin nähden hyvin, koska ihmiset ruokkivat niitä.

Sara ja Cristian	Näkymä ikkunasta aamulla

Asunnolla sain tavata myös STD:n varapuheenjohtaja Simonan, joka oli menossa nukkumaan, koska lähtö Bukarestiin oli aamulla 03. Tulevat kämppikseni, kaksi kissanpentua tulivat myös uteliaina katsomaan, kuka nyt tuli. Kissat saavat kodit Italiasta ja nyt ne ovat sosiaalistumassa asunnolla.

Saran kanssa keskustelimme paljon ja päällimmäisenä oli, miten me Suomalaiset voisimme auttaa, mitä on jo tehty sekä tulevaisuuden näkymistä Romaniassa. STD arvostaa meidän panostamme erityisesti, koska olemme pieni ja uusi yhdistys, yritämme kovasti ja koiriakin on tullut ihan kivasti. Saran kanssa käyty keskustelu toi uutta pontta omaankin työhön ja varmuutta siihen, että meistä on hyötyä. Sara oli todella mainio persoona ja oli mukava todeta, että omaamme samanlaisen huumorintajun, joten vakavan koira-asian keskellä myös vitsit lensivät. Ilman huumoria ei selviä...

Aamulla ehdimme vielä jutella kahvin ääressä ja sitten Saran oli aika lähteä Milanoon. Itsellänikin oli jo kiire, sillä kohta oli aika lähteä Medgidiaan.

Eläinlääkäri Alina tuli hakemaan minua, koska tarhalla oli henkilökuntavajetta sairastumisien ja vapaapäivien takia. Matkalla ehdimme keskustella tarhan käytännöistä ja tutuista koirista, jotka olivat saaneet kodin Suomesta. Alina kertoi ruuhkan keskellä, kuinka siihen aikaan sattuu paljon kolareita, kun ihmiset ajavat Mustallemerelle kesäpäivää viettämään. Ja seuraavaksi jo pamahti, kun takana tullut jarrurikkoinen auto pamautti Alinan auton perään! Niskoissa vähän tuntui, mutta ei pahempaa. Alina sai totaalisen raivarin takana ajaneelle nuorelle parille ja antoi äänekästä palautetta tupakka huulessa, eläinlääkärin vetimet päällä keskellä tietä. Mikä temperamentti! Itse helposti räjähtävänä tunsin, että olen tullut kotiin... Täällä saa huutaa ja sanoa kirosanan, niin kuin se on!

Medgidia	Save the Dogsin pakettiauto

Matkamme jatkuikin siitä sitten poliisiasemalle ja sieltä vielä liikennepoliisin juttusille. Mukaan auttamaan tuli Alinan miesystävä Save the Dogsin autolla. Rauhallinen kaveri. Siinä oli vakka löytänyt kantensa :-). Koska autolle ja meille ei käynyt pahemmin, olin oikeastaan iloinen, että pääsin kokemaan tämänkin. Ja samalla Medgidian kaupunki maisemineen tuli tutummaksi, kun suhasimme sitä edestakaisin. Alina oli todella pahoillaan viivästyksestä ja hänenkin hommansa klinikalla kasaantuivat.

Kolarin syypää sai jatkaa risoilla jarruilla kohti Mustaamerta ja mietimmekin, selviääkö tyyppi nuorikkoineen sinne hengissä. Aina silloin tällöin kadun varrella näkyi vapaana olevia koiria, erityisesti yksinäiset pennut saivat sydämen kouristelemaan. Maailmaa matkanneena katukoirat eivät olleet minulle uusia tuttavuuksia, mutta pienen yksinäisen pennun näkeminen on aina yhtä raastavaa, kun et voi tehdä mitään. Ja jos voit, niin kohta on toinen, jota et voi auttaa.

Medgidia

Vihdoin perillä! Asteita ulkona oli vajaat 40, joten koirat loikoilivat mahdollisimman varjossa. Uudet siniset aitaukset ja uusitut kopit loistivat raikkauttaan tarhalla ja näkymä oli aivan erilainen, kuin mitä aikaisemmista kuvista olemme nähneet. Kaikki näytti niin hyvältä! Tosin ikävä asia tässä on se, että aidat ja kopit on hankittu, mutta jostakin pitää vielä saada rahaa, että ne saadaan maksettua.

Tarhan sisääntuloportilla	Yleisnäkymää

Koirat reagoivat meihin hurjalla haukulla ja kaikki halusivat nähdä keitä tuli. Bongasin heti tuttuja karvanaamoja: Ada, Aurora, Doru, Nero, Emilia, Shaggy, Coco...

Ada	Coco

Vein lahjoitustavarat nopeasti klinikan sisätiloihin ja moikkasin henkilökuntaa ja sitten koirien luo. Pieniä pentuja, ihania nuoria ja mahtavia senioreita. Suurin osa halusi heti huomiota, mutta joukossa oli myös niitä, jotka eivät heti uskaltaneet muiden hössötykseen sekaantua: Zmeralda, Petre, Marta... He odottivat kiltisti vuoroaan kauempana.

Minä ja Christina pentu	Ota minut kotiin!

Pentuhäkkien puhdistus	Pentuja

Pennut veivät aurinkolasini ja hamusivat hiuksiani ja antoivat pusuja niin, että huh. Kaikkia yritin huomioida, mutta niitä oli niin paljon. Pentujen kohdalla mieli painui taas matalaksi. Pienessä häkissä, ei tilaa liikkua ja ei mitään virikkeitä... Voi kun nämä saisivat kodit! Mutta uusia tulee koko ajan. Ihmiset tuovat pahvilaatikoittain pentuja tarhalle, koska eivät halua pitää niitä. Emot jäävät koteihinsa. On positiivista, että pentuja ei brutaalisti tapeta, mutta tarhankin tilat ja resurssit ovat rajoitetut. Sterilointi on ainoa ratkaisu! Mutta yritän lohduttaa itseäni, että vaikka pennuilla ei ole juuri kuin toisensa ja hoitajan hetkellinen kontakti, niitä hoidetaan, ne saavat ruokaa ja kukaan ei lyö.

Henkilökunta tarhalla ahkeroi kokoajan. Alina sterilisoi ja hoitaa ja lääkitsee, välillä tulee ulkopuolisia asiakkaita hoidattamaan koiriaan. Tämä klinikka ja tarha on korvaamaton paikallisille, jotka vihdoin pikkuhiljaa alkavat tajuta, että eläintäkin sattuu, kun se on sairas. Tosin niin paljon on vielä tehtävää asenteiden muuttumisen eteen.

Lääkevarasto	Potilas

Lyhyt ruokatauko ja taas jatketaan. Itse seuraan koiria kiertämällä häkistä toiseen, valokuvaan ja teen muistiinpanoja ja yritän antaa edes pienen rapsutushetken niitä janoaville. Saan ehkä hieman liian mahtavan kuvan tarhasta. Aurinko paistaa, kukat kukkii ja koirat loikoilee... Tilanne ei ole sama, kun pakkasta on paljon tai kun kura ja muta lentää ja luonnon värit ovat poissa. Ihailen sitä, miten aitoja eläinrakkaita nämä ihmiset ovat. He antavat kaikkensa ja tekevät pitkää päivää. Iloinen koirienhoitaja huutelee koirille siivoamaan mennessään: ”Ce mai facet, copii!?” ”Mitä kuuluu lapset?!” ja koirat hyppivät ja leikkivät hoitajan ympärillä. Vaikka niiden olot eivät tarhalla ole mitään kotikoirien oloihin verrattuna, näitäkin otuksia rakastetaan.

Talo	Auringonkukka

Koirat saavat ruuan ja lisää vettä ja alkaakin rauhallisempi tuokio tarhalla. On päivänokosten aika. Käyn klinikan tiloissa auttamassa vastasyntyneiden koirien tuttipulloruokinnassa ja seurustelen henkilökunnan kanssa. Pian on aika lähteä Alinan ja Sorinin kanssa Cernavodan tarhalle Tara ja ja Iosef mukana, jotka saavat odottaa huomista Suomeen lähtöä siellä. Juuri kun olemme lähdössä, pihaan ajaa auto, josta nousee kaksi miestä: ”caine bolnav, caine bolnav” (koira sairas) hokevat. Ihmettelemme missä koira on. Toinen miehistä avaa takahutlaarin (ei siis mikään farmariauto) ja takakontissa läähättää kultaisen noutajan näköinen vanhus, hapettomassa tilassa matkustaneena, 40 asteen helteessä. Alina kysyy miehiltä, miksi koira on tungettu takakonttiin. Miehet vastaavat, että miten muuten koiran olisivat saaneet hoitoon. TAKAPENKILLÄ IDIOOTIT, huudan mielessäni. Lähden takaisin tarhan koirien luo, en nyt halua seurata kädenvääntöä omistajien kanssa. Alina tutkii koiraa ja hetken päästä miehet lähtevät koira mukanaan takasin.

Takakonttikoira	Tassunjälkiä betonissa

Pääsemme vihdoin matkaan ja tällä kertaa ruuhkat ovat tipotiessään ja olemme Cerdanovassa alta aikayksikön. Tara ja Iosef jäävät sinne ja minä painun kämpille suihkuun. Olenkin saanut lisää kämppäkavereita: hollantilaiset opiskelijat Rachel ja Joyce asustavat kanssani jatkossa. He suorittavat 5 viikon harjoitusjakson Medgidian tarhalla, liittyen heidän eläintenhoitaja opintoihinsa. Oikein mukavia tyttöjä ja meillä on hetki aikaa vaihtaa eläinsuojelukuulumisia Hollannista ja Suomesta. Nautin ilmapiiristä, jossa kansalaisuudella ei ole väliä. Meillä kaikilla on vain sama päämäärä. Koirien paremmat olot.

Ehdin pikaisesti käydä paikallisessa marketissa ja matkalla tapaan muutamia katukoiria. Kaikki tulevat ystävällisesti luo, kun itse otan kontaktia. Yksi linkuttaa etujalka kipeänä. Harmittaa, mutta en voi mitään. Silmä alkaa valitettavan nopeasti tottua koiriin joka puolella. Ehkä se on myös jonkin laista itsesuojelua. Ja hoen itselleni, että ei tänne itkemään ole tultu, vaan viemään sanomaa Suomeen. Sekin on auttamista ja siinä me kaikki koiraihmiset olemme yhdessä vahvoja, jos vain haluamme!

Tarjoan yhdelle luokseni tulleelle katukoiralle suomalaista kana-riisi kuivamuonaa. Koira haistelee ruokaa häntä heiluen, tökkii ja nuuhkii. Mutta ei kelpaa. Saan ison märän pusun poskelle ja koira jatkaa matkaa. Ja nyt valuvat sitten jo ne kyyneleet. Ehkä tuo märkä pusu oli kiitos kaikkien Romanian koirien puolesta meille Suomalaisille, jota yritämme auttaa... Ja silti siinä pusussa oli jotakin lohduttavaa: ”Menee meillä kuitenkin sen verran hyvin näillä kulmilla, että on varaa kieltäytyä kuivamuonasta, ja seuraavalla kerralla lihaa, kiitos” - toivon koiran ”ajattelevan”.

Kun olen selvinnyt takasin asunnolle vaihdan vielä pari sanaa Rachelin ja Joycen kanssa ja kipinkapin alakertaan (niin kuin se tällä jalalla nyt on mahdollista). Pamelakaan ei hauku minulle, katsoo vaan, että tuossa tuo taas menee keppinsä kanssa.

Tapaan vihdoin Lilin ja Andreean! Halaamme pitkään ja Cristianin kyydillä matka jatkuu ravintolaan syömään. Parkkeeraamme ravintolan eteen, yhtä äkkiä kaikki muut autossa alkavat iloisesti huudella ja nauraa ja osoittavat ulkona kakkivaa koiraa. Luulen, että se on yksi katukoirista, mutta se onkin Andreean ja Cristianin kotoa karannut koira Bianca. Heillä on yhteensä 8 koiraa ja tämä yksi haluaa aina välillä lähteä omin luvin ”kartsalle”. Bianca tulee iloisesti luo ja eikun autoon odottamaan, kunnes olemme syöneet. Ihanaa, että on aika hetkeksi istahtaa ja jutella näiden mahtavien ihmisten kanssa. Ja saan jopa käyttää nyt romanian kieltä, sen minkä osaan :-) Ja oppia kokoajan lisää. Ystäväni ovat selvästi iloisia, että puhun jotakin heidän kielellään, vaikkakin aika pieleen :-)

Ravintola Samsara on viihtyisä ja siellä ei ole vielä paljon ihmisiä. Nauramme, juttelemme ja kuuntelemme ja katselemme screeniltä Joe Cockeria, toisin Lili luulee sen olevan Sting. Ja saa osakseen suomalaisittain sanottuna p...set naurut. Ja Lili nauraa mukana. Rakastan näiden ihmisten huumorintajua...

Äitinä saan myös todeta, että Romanialaisilla on ihan samat ”kiristyskeinot” lastenkasvatuksessa, kuin meillä Suomessa: jos et tottele, niin ainakaan viikkoon et katso telkkaria ym. niin tuttua.

Ilta päättyy liian pian, mutta huomenna on aikainen lähtö tarhalle ja aasien luo. Kun tulen asunnolle Rachel ja Joyce ovat tulleet viilenevään iltaan hetkeksi ulos ja seuranaan heillä on ihana koira. Niin mukava ja luottavainen ja hyvin syönyt, että päättelemme sen olevan jonkun, tai sitten se vain saa ruokaa asukkailta tarpeeksi.

Cernavodan tarha

Sunnuntai alkoi Cernavodan tarhalla. Satoja koiria. Eniten ihmettelen, miksi upeat Tiberio, Shadow ja muut sisarukset eivät saa kotia.. Ne ovat jumalattoman upeita. Ainoastaan niiden sisarukset Tilo ja Melvin ovat saaneet kodin Suomesta ja Ruotsista.

Cernavodan tarha	Viereinen kirkko

Jessie joutuu vielä odottamaan kotiin tuloa	Auton alle jäänyt toipilas

Myös lintu on saanut turvapaikan	Henkilökuntaa

Vali	Sisarukset adoptio-ohjelmasta

Käytän aikaani rapsuttelemalla sisaruksia ja tapaan kummikoirani Andrewn, joka ei minusta juuri piittaa. Tarhalla hänet tunnetaan nimellä Picki. Andreea kertoo toimistossa hänen ja Lilin työpäivän kulkua ja selittää mappeja ja muistitauluja, miten homma toimii. Paljon työtä heilläkin. Paljon muistettavaa ja kuljettajat pysyvät kiireisinä. Kaikki seuraavat yhteiseltä taululta, mitkä koirat lähtevät minnekin ja ketä haetaan mistäkin.

Aikaa Cernavodassa meillä ei ole paljon, koska ennen lentokentälle lähtöä meidän täytyy ehtiä aasitarhalle ja kuvaamaan uusia adoptio-ohjelmaan tulevia pentuja.

Eli kohti Donkey Shelteriä. Ja että on kuuma!

Tapaan ensin adoptio-ohjelmaamme tulevat pennut. Mitä ihania irlanninsusikoiramixin näköisiä otuksia. Kovasti ovat arkoja ja päätänkin lähestyä heitä konttaamalla pää maat viistäen ja jo tuottaa tulosta. Saan arimmatkin pennut luokseni ja siinä pöllyää sekä kuiva maa, että meikäläisen hiukset. Ihania, kerta kaikkiaan. Porukkaa on vaikea kuvata, koska kukaan ei pysty aloillaan, mutta saan apua koirista huolehtivalta henkilöltä. Sitten meidän pitääkin jättää pennut ja rukoilen mielessäni, että ne saisivat kodit. On niin surkea jättää niitä mutta paikka jossa ne on, on hyvä. Tilaa riittää, mutta pennut pitäisi saada nopeasti sosiaalistettua. Muuten niistä tulee entistä arempia.

Pienen ajomatkan jälkeen olemme Donkey Shelterillä; englantilaisten ylläpitämällä aasitarhalla. Aasit ovat tänne pelastettuja ties miltä kohtaloilta. Aaseilla on nyt hyvä olla, mutta ongelmana on veden saanti. Säiliöittäin vettä kuljetetaan aaseille viikossa, jotta ne saavat juotavaa. Maa on kuiva ja aurinko porottaa...

Ennekuin ehdimme tervehtimään aaseja, meitä tulee vastaan matkani iloisin koira: suden näköinen laiha otus, joka on tullut tarhalle kaksi päivää sitten. Se hyppii ja loikkii vasten ja oikeastaan nauraa koko naamallaan. Se on todella laiha, mutta niin iloinen. Sillä on jumalattoman pitkät kynnet ja alamme olla Andreean kanssa jo haavoilla. Pakko komentaa koiraa. Mutta ihanaa, että sekin on nyt saanut paikan. Saan luvan antaa sille nimen ja ristin sen nimellä ”Lup”, susi.

Aidan takaa kurkkaa pian pari korvia ja kun houkuttelen ujoa tulijaa, ilmestyy mitä ihanin pieni varsa esiin. Viikon ikäinen pienokainen tulee luokseni mammansa kanssa. Mikä ihana näky! Nämä ovat turvassa...

Lup	Viikon vanha pikku aasi ja äiti

Pian Andreea alkaa huutaa. ”Copii copii, come to mama”, ja voi ei! Kuin jostain Disneyn koiraleffasta: jonossa alkaa juosta pieniä noin 3 kk ikäisiä pentuja talon takaa varjon suojista kohti meitä. Iloisia pieniä palleroita, jotka on hyljätty. Pissi lentää (koirien siis), kun sylittelen pentuja vuoron perää. Nämä eivät ole vielä adoptio-ohjelmassa, koska odottavat kaikkien rokotusten olevan kunnossa.

Pennut	Minä ja pentu

Pistän myös merkille muutaman ison saksanpaimenkoiran tyyppisen isomman koiran taustalla. Andreea kertoo, että sen tyyppisiä koiria hyljätään myös enenevässä määrin. Pennut menevät takasin varjoon ja menemme aasiaitaukseen katsomaan Andrushkaa, ensimmäistä tarhalla syntynyttä aasia. Andrushka on saanut nimensä ”mammansa” Andreean mukaan. Andreea huutaa: ”Andrushka, come to mama” ja jo alkaaa kuulua kauempaa mylvintää ja loivaa ylämäkeä kipittää ihana aasi. Se selvästi tunnistaa maminsa ja jälleen näkeminen on iloinen ja liikuttava.

Andrushka ja Andreea	Andrushka

Jonkin aikaa tarhalla vietettyämme on aika lähteä takaisin Cernavodaan. Haikeus valtaa mielen ja sanonkin, että voisin tulla tänne ruokapalkalla töihin :-)

Lup seuraa autoa, kun ajamme päätielle, mutta jää sitten sinne seisomaan ja palaa takaisin aasien luo. ” Imbratisari Lup!” (halauksia Lup!), ajattelen.

Nopeat hyvästit Joycelle ja Racelille asunnolla ja edessä on lähtö Suomeen. Andreea ja kuljettajamme Marius tulee hakemaan Tara ja Iosef mukanaan ja ajo lentokentälle alkaa. Koska moottoritiellä on paljon ruuhkaa, ajamme pikkutietä pitkin Bukarestiin, mikä on minulle lottovoitto; bongaan paikallisia pieniä kyliä, ortodoksisia hautausmaita, paikallisia kouluja ja mustalaisleirejä pellolla. Auringonkukat ovat puhkeamassa kukkaan pelloilla ja näkymä on upea.

Bukarestia lähestyttäessä saamme nähdä taas pieniä pentuja tienvarressa ja liikenteessä kuolleita koiria. Kuolleiden koirien kohdalla minulle tulee järkytyksen sijaan tällä kertaa rauhallinen olo. Toivon, että loppu on ollut koiralle nopea ja nyt sen ei tarvitse enää elää kadulla. Se on päässyt sateenkaarisillalle ikuisiksi ajoiksi, pois kaikesta pahasta. Ehkä tämä ajattelu on puhdasta psyykkistä itsesuojelua, mutta näin nyt ajattelen.

Vihdoin olemme kentällä , koirat saavat rauhoittavan tipan ja edessä on check in ja jäähyväiset Andreealle ja Mariukselle. Lupaan palata takaisin viimeistään keväällä.

Marius ja Andreea	Taran ja Iosefin matka Suomeen alkaa

Suomessa, klo 23.00 minua on vastassa Mari, Iosefin kotihoitaja. Nopeat kuulumiset ja jatkamme Taran kanssa matkaa kotiin. Tara viettää meillä muutaman päivän, ennekuin se muuttaa omaan kotiin.

Lyhyt mutta intensiivinen matkani Romaniaan on tällä erää ohi. Sain paljon uusia voimia auttaa Romanian kodottomia koiria ja toivon, että matkakertomukseni valaa kaikkiin lukijoihin postitiivista energiaa ja halua autaa. En tarkoituksella halunnut keroa yksityiskohtaisesti näkemiäni ikäviä asioita, ehkä en edes vielä kykenisi. Mutta haluan kertomuksellani välittää lukijoille, että kauniissa Romaniassa on onneksi eläinten kaltoin kohtelijoiden lisäksi myös ihania ihmisiä, jotka haluavat auttaa kaltoin kohdeltuja koiria ja muita eläimiä. Heidän äänensä ei vain kuulu tarpeeksi hyvin ja sen takia meidän kaikkien tulee auttaa näitä ihmisiä taitelussa eläinten paremman kohtelun ja olojen puolesta. Kuten sanottu, yhdessä olemme vahvoja!

Pia, yhdistyksen puheenjohtaja - 1.7.2009