Koirat saavat ruuan ja lisää vettä ja alkaakin rauhallisempi tuokio tarhalla. On päivänokosten aika.
Käyn klinikan tiloissa auttamassa vastasyntyneiden koirien tuttipulloruokinnassa ja seurustelen henkilökunnan
kanssa. Pian on aika lähteä Alinan ja Sorinin kanssa Cernavodan tarhalle Tara ja ja Iosef mukana,
jotka saavat odottaa huomista Suomeen lähtöä siellä. Juuri kun olemme lähdössä, pihaan ajaa auto, josta nousee
kaksi miestä: ”caine bolnav, caine bolnav” (koira sairas) hokevat. Ihmettelemme missä koira on. Toinen miehistä
avaa takahutlaarin (ei siis mikään farmariauto) ja takakontissa läähättää kultaisen noutajan näköinen vanhus,
hapettomassa tilassa matkustaneena, 40 asteen helteessä. Alina kysyy miehiltä, miksi koira on tungettu
takakonttiin. Miehet vastaavat, että miten muuten koiran olisivat saaneet hoitoon. TAKAPENKILLÄ IDIOOTIT, huudan
mielessäni. Lähden takaisin tarhan koirien luo, en nyt halua seurata kädenvääntöä omistajien kanssa.
Alina tutkii koiraa ja hetken päästä miehet lähtevät koira mukanaan takasin.
 Takakonttikoira |
 Tassunjälkiä betonissa |
Pääsemme vihdoin matkaan ja tällä kertaa ruuhkat ovat tipotiessään ja olemme Cerdanovassa alta aikayksikön.
Tara ja Iosef jäävät sinne ja minä painun kämpille suihkuun. Olenkin saanut lisää kämppäkavereita: hollantilaiset
opiskelijat Rachel ja Joyce asustavat kanssani jatkossa. He suorittavat 5 viikon harjoitusjakson Medgidian tarhalla,
liittyen heidän eläintenhoitaja opintoihinsa.
Oikein mukavia tyttöjä ja meillä on hetki aikaa vaihtaa eläinsuojelukuulumisia Hollannista ja Suomesta.
Nautin ilmapiiristä, jossa kansalaisuudella ei ole väliä. Meillä kaikilla on vain sama päämäärä.
Koirien paremmat olot.
Ehdin pikaisesti käydä paikallisessa marketissa ja matkalla tapaan muutamia katukoiria. Kaikki tulevat
ystävällisesti luo, kun itse otan kontaktia. Yksi linkuttaa etujalka kipeänä. Harmittaa, mutta en voi mitään.
Silmä alkaa valitettavan nopeasti tottua koiriin joka puolella. Ehkä se on myös jonkin laista itsesuojelua.
Ja hoen itselleni, että ei tänne itkemään ole tultu, vaan viemään sanomaa Suomeen. Sekin on auttamista ja siinä
me kaikki koiraihmiset olemme yhdessä vahvoja, jos vain haluamme!
Tarjoan yhdelle luokseni tulleelle katukoiralle suomalaista kana-riisi kuivamuonaa. Koira haistelee ruokaa
häntä heiluen, tökkii ja nuuhkii. Mutta ei kelpaa. Saan ison märän pusun poskelle ja koira jatkaa matkaa.
Ja nyt valuvat sitten jo ne kyyneleet. Ehkä tuo märkä pusu oli kiitos kaikkien Romanian koirien puolesta
meille Suomalaisille, jota yritämme auttaa... Ja silti siinä pusussa oli jotakin lohduttavaa:
”Menee meillä kuitenkin sen verran hyvin näillä kulmilla, että on varaa kieltäytyä kuivamuonasta,
ja seuraavalla kerralla lihaa, kiitos” - toivon koiran ”ajattelevan”.
Kun olen selvinnyt takasin asunnolle vaihdan vielä pari sanaa Rachelin ja Joycen kanssa ja kipinkapin
alakertaan (niin kuin se tällä jalalla nyt on mahdollista). Pamelakaan ei hauku minulle, katsoo vaan,
että tuossa tuo taas menee keppinsä kanssa.
Tapaan vihdoin Lilin ja Andreean! Halaamme pitkään ja Cristianin kyydillä matka jatkuu ravintolaan syömään.
Parkkeeraamme ravintolan eteen, yhtä äkkiä kaikki muut autossa alkavat iloisesti huudella ja nauraa
ja osoittavat ulkona kakkivaa koiraa. Luulen, että se on yksi katukoirista, mutta se onkin Andreean ja
Cristianin kotoa karannut koira Bianca. Heillä on yhteensä 8 koiraa ja tämä yksi haluaa aina välillä
lähteä omin luvin ”kartsalle”. Bianca tulee iloisesti luo ja eikun autoon odottamaan, kunnes olemme syöneet.
Ihanaa, että on aika hetkeksi istahtaa ja jutella näiden mahtavien ihmisten kanssa.
Ja saan jopa käyttää nyt romanian kieltä, sen minkä osaan :-) Ja oppia kokoajan lisää. Ystäväni ovat selvästi
iloisia, että puhun jotakin heidän kielellään, vaikkakin aika pieleen :-)
Ravintola Samsara on viihtyisä ja siellä ei ole vielä paljon ihmisiä. Nauramme, juttelemme ja kuuntelemme
ja katselemme screeniltä Joe Cockeria, toisin Lili luulee sen olevan Sting. Ja saa osakseen suomalaisittain
sanottuna p...set naurut. Ja Lili nauraa mukana. Rakastan näiden ihmisten huumorintajua...
Äitinä saan myös todeta, että Romanialaisilla on ihan samat ”kiristyskeinot” lastenkasvatuksessa, kuin
meillä Suomessa: jos et tottele, niin ainakaan viikkoon et katso telkkaria ym. niin tuttua.
Ilta päättyy liian pian, mutta huomenna on aikainen lähtö tarhalle ja aasien luo.
Kun tulen asunnolle Rachel ja Joyce ovat tulleet viilenevään iltaan hetkeksi ulos ja seuranaan heillä on ihana
koira. Niin mukava ja luottavainen ja hyvin syönyt, että päättelemme sen olevan jonkun, tai sitten se vain
saa ruokaa asukkailta tarpeeksi.
 |
 |
Cernavodan tarha
Sunnuntai alkoi Cernavodan tarhalla. Satoja koiria. Eniten ihmettelen, miksi upeat Tiberio, Shadow ja muut
sisarukset eivät saa kotia.. Ne ovat jumalattoman upeita. Ainoastaan niiden sisarukset Tilo ja Melvin ovat
saaneet kodin Suomesta ja Ruotsista.
 Cernavodan tarha |
 Viereinen kirkko |
 Jessie joutuu vielä odottamaan kotiin tuloa |
 Auton alle jäänyt toipilas |
 Myös lintu on saanut turvapaikan |
 Henkilökuntaa |
 Vali |
 Sisarukset adoptio-ohjelmasta |
Käytän aikaani rapsuttelemalla sisaruksia ja tapaan kummikoirani Andrewn, joka ei minusta juuri piittaa.
Tarhalla hänet tunnetaan nimellä Picki.
Andreea kertoo toimistossa hänen ja Lilin työpäivän kulkua ja selittää mappeja ja muistitauluja, miten homma toimii.
Paljon työtä heilläkin. Paljon muistettavaa ja kuljettajat pysyvät kiireisinä. Kaikki seuraavat yhteiseltä
taululta, mitkä koirat lähtevät minnekin ja ketä haetaan mistäkin.
Aikaa Cernavodassa meillä ei ole paljon, koska ennen lentokentälle lähtöä meidän täytyy ehtiä aasitarhalle ja kuvaamaan uusia adoptio-ohjelmaan tulevia pentuja.
Eli kohti Donkey Shelteriä. Ja että on kuuma!
Tapaan ensin adoptio-ohjelmaamme tulevat pennut. Mitä ihania irlanninsusikoiramixin näköisiä otuksia.
Kovasti ovat arkoja ja päätänkin lähestyä heitä konttaamalla pää maat viistäen ja jo tuottaa tulosta.
Saan arimmatkin pennut luokseni ja siinä pöllyää sekä kuiva maa, että meikäläisen hiukset. Ihania, kerta kaikkiaan.
Porukkaa on vaikea kuvata, koska kukaan ei pysty aloillaan, mutta saan apua koirista huolehtivalta henkilöltä.
Sitten meidän pitääkin jättää pennut ja rukoilen mielessäni, että ne saisivat kodit. On niin surkea jättää
niitä mutta paikka jossa ne on, on hyvä. Tilaa riittää, mutta pennut pitäisi saada nopeasti sosiaalistettua.
Muuten niistä tulee entistä arempia.
 |
 |
Pienen ajomatkan jälkeen olemme Donkey Shelterillä; englantilaisten ylläpitämällä aasitarhalla. Aasit ovat
tänne pelastettuja ties miltä kohtaloilta. Aaseilla on nyt hyvä olla, mutta ongelmana on veden saanti.
Säiliöittäin vettä kuljetetaan aaseille viikossa, jotta ne saavat juotavaa. Maa on kuiva ja aurinko porottaa...
Ennekuin ehdimme tervehtimään aaseja, meitä tulee vastaan matkani iloisin koira: suden näköinen laiha otus,
joka on tullut tarhalle kaksi päivää sitten. Se hyppii ja loikkii vasten ja oikeastaan nauraa koko naamallaan.
Se on todella laiha, mutta niin iloinen. Sillä on jumalattoman pitkät kynnet ja alamme olla Andreean
kanssa jo haavoilla. Pakko komentaa koiraa. Mutta ihanaa, että sekin on nyt saanut paikan. Saan luvan antaa
sille nimen ja ristin sen nimellä ”Lup”, susi.
Aidan takaa kurkkaa pian pari korvia ja kun houkuttelen ujoa tulijaa, ilmestyy mitä ihanin pieni varsa esiin.
Viikon ikäinen pienokainen tulee luokseni mammansa kanssa. Mikä ihana näky! Nämä ovat turvassa...
 Lup |
 Viikon vanha pikku aasi ja äiti |
Pian Andreea alkaa huutaa. ”Copii copii, come to mama”, ja voi ei! Kuin jostain Disneyn koiraleffasta:
jonossa alkaa juosta pieniä noin 3 kk ikäisiä pentuja talon takaa varjon suojista kohti meitä.
Iloisia pieniä palleroita, jotka on hyljätty. Pissi lentää (koirien siis), kun sylittelen pentuja vuoron perää.
Nämä eivät ole vielä adoptio-ohjelmassa, koska odottavat kaikkien rokotusten olevan kunnossa.
 Pennut |
 Minä ja pentu |
Pistän myös merkille muutaman ison saksanpaimenkoiran tyyppisen isomman koiran taustalla. Andreea kertoo,
että sen tyyppisiä koiria hyljätään myös enenevässä määrin.
Pennut menevät takasin varjoon ja menemme aasiaitaukseen katsomaan Andrushkaa, ensimmäistä tarhalla syntynyttä aasia.
Andrushka on saanut nimensä ”mammansa” Andreean mukaan. Andreea huutaa: ”Andrushka, come to mama” ja jo alkaaa
kuulua kauempaa mylvintää ja loivaa ylämäkeä kipittää ihana aasi. Se selvästi tunnistaa maminsa ja jälleen näkeminen
on iloinen ja liikuttava.
 Andrushka ja Andreea |
 Andrushka |
Jonkin aikaa tarhalla vietettyämme on aika lähteä takaisin Cernavodaan. Haikeus valtaa mielen ja sanonkin,
että voisin tulla tänne ruokapalkalla töihin :-)
Lup seuraa autoa, kun ajamme päätielle, mutta jää sitten sinne seisomaan ja palaa takaisin aasien luo.
” Imbratisari Lup!” (halauksia Lup!), ajattelen.
Nopeat hyvästit Joycelle ja Racelille asunnolla ja edessä on lähtö Suomeen. Andreea ja kuljettajamme Marius
tulee hakemaan Tara ja Iosef mukanaan ja ajo lentokentälle alkaa. Koska moottoritiellä on paljon ruuhkaa,
ajamme pikkutietä pitkin Bukarestiin, mikä on minulle lottovoitto; bongaan paikallisia pieniä kyliä,
ortodoksisia hautausmaita, paikallisia kouluja ja mustalaisleirejä pellolla. Auringonkukat ovat puhkeamassa
kukkaan pelloilla ja näkymä on upea.
 |
 |
Bukarestia lähestyttäessä saamme nähdä taas pieniä pentuja tienvarressa ja liikenteessä kuolleita koiria.
Kuolleiden koirien kohdalla minulle tulee järkytyksen sijaan tällä kertaa rauhallinen olo.
Toivon, että loppu on ollut koiralle nopea ja nyt sen ei tarvitse enää elää kadulla.
Se on päässyt sateenkaarisillalle ikuisiksi ajoiksi, pois kaikesta pahasta. Ehkä tämä ajattelu
on puhdasta psyykkistä itsesuojelua, mutta näin nyt ajattelen.
 |
 |
Vihdoin olemme kentällä , koirat saavat rauhoittavan tipan ja edessä on check in ja jäähyväiset
Andreealle ja Mariukselle. Lupaan palata takaisin viimeistään keväällä.
 Marius ja Andreea |
 Taran ja Iosefin matka Suomeen alkaa |
Suomessa, klo 23.00 minua on vastassa Mari, Iosefin kotihoitaja. Nopeat kuulumiset ja jatkamme Taran
kanssa matkaa kotiin. Tara viettää meillä muutaman päivän, ennekuin se muuttaa omaan kotiin.
Lyhyt mutta intensiivinen matkani Romaniaan on tällä erää ohi. Sain paljon uusia voimia auttaa Romanian kodottomia
koiria ja toivon, että matkakertomukseni valaa kaikkiin lukijoihin postitiivista energiaa ja halua autaa.
En tarkoituksella halunnut keroa yksityiskohtaisesti näkemiäni
ikäviä asioita, ehkä en edes vielä kykenisi. Mutta haluan kertomuksellani välittää lukijoille, että kauniissa
Romaniassa on onneksi eläinten kaltoin kohtelijoiden lisäksi myös ihania ihmisiä, jotka haluavat auttaa
kaltoin kohdeltuja koiria ja muita eläimiä. Heidän äänensä ei vain kuulu tarpeeksi hyvin ja sen takia
meidän kaikkien tulee auttaa näitä ihmisiä taitelussa eläinten paremman kohtelun ja olojen puolesta.
Kuten sanottu, yhdessä olemme vahvoja!
Pia, yhdistyksen puheenjohtaja - 1.7.2009